Hän juoksi kyökkiin ja sai näytetyksi niin rauhalliselta siellä, etteivät tytöt ollenkaan huomanneet, missä tuskassa hän oli. Hän käväsi asuintuvassa ja otti sieltä pojan mukaansa ja tuli hänen kanssaan juoksujalkaa välikön läpi takaisin. Jörn istui siellä vielä kirstullaan. Hän antoi hänen juoda, ja kun hän syvään huoahtaen otti astian huuliltaan, seisoi hänen poikansa hänen polvensa nojalla ja sanoi: "Isä, kuinka kalpealta sinä näytät! Varo nyt vaan, ett'et tule kipeäksi."
"Mutta niitä tuo kaikki minua auttaa, Wieten?" sanoi Jörn.
"Niin, niin, Jörn. Sinulla on oikein. Mutta yhdentekevää, vaikeatako vai ei, tehtävänsä pitää jokaisen täyttää, Kyllä hätä keinon keksii. Pane maata nyt vaan ja nuku hyvästi. Kohta nyt, minä tiedän, mitä nyt tarvitset. Näetkö nyt, kuinka väsynyt olet! Pane nyt vaan nukkumaan kohta. Nuku kuin se, joka tuli unikekojen vuorelle ja nukkui seitsemän vuotta. Nuku nyt, poikaseni."
Oli hänelle hyvä, että nuo molemmat, jotka olivat hänen omansa, vaalivat häntä ja olivat niin ystävällisiä hänelle. Hän hymyili raukeasti ja nousi raskas- ja jäykkäliikkeisenä ylös, riisui takkinsa ja asettui levolle. Molemmat toiset jäivät hänen vuoteensa ääreen.
Kun hän parin tunnin kuluttua heräsi raskaasta unestaan siihen, että joku huusi häntä, seisoi vanhempi rengeistä vuoteen vieressä. Oli iltahämärä ja renki sanoi: "Emme tiedä, missä Wieten on: joku hetki sitten lähti hän ulos, me luulimme hänen menneen naapurille. Mutta siellä hän ei kuulu olevan. Nyt kertoo pienpiika, että hän oli mennyt peltotietä ylös Ringelshörniä kohden. Mitä tekemistä hänellä siellä on? Siellähän ei asukaan ketään; nyt on pimeä jo, ja ojat ovat vettä täynnä; ja hän on itse sanonut, ett'ei hän pimeässä enää näe mitään."
"Missä lapsi on?"
"Hän leikkii tuvassa iso-isän luona."
Jörn Uhl hypähti vuoteeltaan ja sai takin ylleen. Nyt hän oli yht'äkkiä ihan terve. "Minä lähden häntä hakemaan", sanoi hän ja juoksi ulos. Kylmä sade roiskui hänen lakittomaan päähänsä ja virkisti häntä. Hän meni leveätä tietä ylös ja sitte ajotietä aina Ringelshörnin juurelle, eikä löytänyt mitään. Kun ei hän pimeässä sateisessa ilmassa voinut eroittaa kauas ympärilleen, jäi hän neuvottomana seisomaan ja aikoi juuri ruveta huutamaan häntä nimeltä, kun hänelle yhtäkkiä juolahti mieleen lähteä ylös jalkapolkua, joka vie vieremän lävitse. Kun hän oli tullut laaksoon, näki hän edessään pienen kumartuneen naisolennon seisovan polvillaan Kultahetteen partaalla, ja aavisti kohta, että se oli Wieten ja mitä hän sieltä etsi.
Hän lähti Wieteniä kohden, mutta tämä oli jo kuullut hänen lähestyvän ja lähti häntä vastaan ja sanoi suruisen näköisenä: "Ei siitä lähtenyt mitään. Olen ehkä liian kauan ollut välittämättä tuommoisesta, tai olen ehkä liika vanha jo ja taitamaton tuommoiseen."
Jörn laski kätensä hänen olkapäittensä ympärille ja otti hänet mukaansa. "Tule nyt nopeasti kotiin. Sinähän kastut ihan läpimäräksi. Tule, heitän takkini yllesi. Noin."