Wieten asteli kumarassa ja vaivalloisesti hänen rinnallaan. "Muinen", sanoi hän häveten, "kun vielä olin nuori tyttö, elivät kaikki nuo ympärilläni, mutta nyt on kaikki vähitellen kuollut."
"Mikä oli tarkoituksesi?"
"En oikein tiedä. Tulin vaan katsomaan, jos voisin saada täältä jotakin, mutta kaikki pysyi mykkänä ja kuolleena."
"Tuo kaikki on ihan turhaa, Wieten!"
Wieten pysyi vaiti hetken. Jörn piti käsiään yhä hänen olkainsa ympärillä ja johdatti häntä kuivemmille kohdille märkää tietää.
"Se tulee siitä", alkoi Wieten, "se tulee siitä, ettei enää osaa uskoa siihen. Tiedäthän itsekin, kun ei enää ole mitään mielenkiintoa aurinkoon, kuuhun ja tähtiin, silloin ne eivät enää puhukkaan mitään; ja ellei enää pidä huolta taloudestaan, menee se rappiolle. Kaiken kanssa on asianlaita sama. Välinpitämättömyys kuolettaa kaiken; rakkaus herättää eloon kaiken. Nämä asiat ovat niin kauan olleet kokonaan unohduksissa minulta, että ne nyt ovat pitkässä toimettomuudessaan kokonaan lahonneet."
"Nythän olet menettänyt kaiken uskalluksesi, Wieten, sitä et saa menettää."
"Niin näethän Jörn… äsken kun tapasin sinut semmoisena huvihuoneessa, ajattelin: Jos tämä nyt vielä tapahtuu, niin mikä on sitte edessä? Ja silloin läksin hädässäni tänne."
"Wieten, täältä emme apua löydä. Kangas ja vesi, tuuli ja sade, ne ovat kaikki kai vielä avuttomampia kuin me ihmiset. Niiltä ei kannata mennä apua hakemaan."
"Älä puhu noin, Jörn! Elämän takana on joku salaisuus. Me emme elä tätä elämää varten, me elämme salaisuutta varten, joka on takana. Ja pitää voida löytää selitys sille salaisuudelle, ja hän, joka sen löytää, hän pääsee selvyyteen ja totuuteen, Ja noissa vanhoissa pyhissä menoissa ja kertomuksissahan niiden etukädessä täytyy piillä. Jo ammoisista ajoista ovat esi-isämme etsineet sitä niistä, ja muutamat ovat löytäneetkin."