"Olet oikeassa, Wieten; tuon salaisuuden kanssa on luullakseni laita niinkuin sanot. Mutta minä epäilen, ett'emme me voi sitä keksiä ja selvittää. Se on ihan samaa kuin jos ihminen yrittäisi hypätä itsensä ylitse. Ihminen pysyy ihmisenä, Wieten, saarni saarnena. Ja ihmisyyden luontoon kuuluu, ett'emme tiedä taikka näe tuosta mitään. On kyllä mahdollista, että se on ihan avoimenaan edessämme, että se nähtävänä ja elävänä makaa tai seisoo, nauraa tai itkee ympärillämme, mutta meillä ei ole mitään aistia, jonka avulla voisimme sen nähdä tai kuulla."
"Niin kai sen kanssa on", vastasi Wieten ajatuksissaan ja suruisana. "Pitää siis tehdä ja tehdä työtä vaan, kunnes ilta tulee, ja olla aina niin hyvä ja armelias, kuin vaan taitaa."
"Juuri niin, Wieten; siten sanotaan Uudessa Testamentissakin."
Wieten kohotti hiukan päätään, siinä kun hän lyhyeen hengittäen astui hänen rinnallaan. "Niinkö? Sitenkö siellä sanotaan? Mitähän siellä sanotaan… tiedätkö sinä… siitä salaisuudesta?"
"Niin… sen mukaan kuin minä olen sitä ymmärtänyt, Wieten, niin sanotaan siellä, ett'emme tässä elämässä voi sitä käsittää; meidän pitää uskoa vaan, että kaikella on oikea sisällinen merkityksensä ja tarkoituksensa. Sittemmin, kuoleman jälkeen, pääsemme edemmälle ja tulemme salaisuuden perille, emmekä enää näe asioita ainoastaan semmoisina miltä ne näyttävät, vaan semmoisina kuin ne ovat."
"Vai niin sanoo Kristus? Niinkö… se ihmetyttää minua. Saattaa siis kai olla siten. Mutta olen lapsesta asti aina ollut niin kiihkeän halukas, tahdoin aina tietää, mitä me ja kaikki maailmassa oikeastaan olemme, ja ajattelin aina, että siitä täytyisi päästä selville. Silloin kun vielä palvelin Jörn Stuhrilla Schenefeldissä, emme oikeastaan tehneet muuta, kuin etsimme sitä. Mutta me emme myöskään päässeet mistään selville. Ja Hans Stuhrin täytyi savikuoppaan." Hän herkähti itkemään.
"Tuo ainainen etsiminen on turhaa, Wieten. Minä luulen, että Kristus itsekin on sanonut, ett'ei hänkään tietänyt kaikkea, Hän sanoi, ett'ei ollut tarpeenkaan, että me tiedämme kaiken: meidän pitää aina vaan uskoa, ja aina pysyä puhtaina ja armeliaina. Hän oli kaikkea juroutta ja synkkämielisyyttä, kaikkea nenäkkyyttä ja viisastelemista, kaikkea vihaa ja tylyyttä vastaan. Uskokaa ja luottakaa, sanoi hän, ja olkaa puhtaat ja hyväsydämiset."
"No niin… ja voinee kai luottaa siihen, mitä hän sanoo, sillä hän oli viisas ja hyvä; eikä tarvitse epäillä, ett'ei hän olisi aina tahtonut parasta, hyvän edestä hän kuolikin, kun hän vielä oli vallan nuori. Niinpä pitänee meidän kai uskoa siihen, Jörn, ja vartoa, kuinka asiat kääntyvät."
"Niin Wieten: yhtä me pidämme, ja niskat jäykkinä, sinä hyvä vanha neitoseni."
Kun Jörn oli saattanut Wietenin kyökinovelle, halutti häntä vielä hetkeksi jäädä paljainpäin raittiiseen ilmaan.