Oli lakannut satamasta, ja tuuli oli tauonnut. Kun hän eteni jonkun verran talosta, hävisivät kuuluvilta viimeisetkin äänet, jotka vielä häiritsivät syysyön hiljaisuutta. Hän tuli siinä uneksuessaan aina Ringelshörnille asti, nousi sitä ylös ja lähti verkkaan ja ilman päämaalia astelemaan kangasta, joka harmaanhämäränä ja autiona leveni ympärillä. Vähitellen, kun hän kävi siinä, hävisi viimeinenkin päivänvalo, niin ettei enää nähnyt muuta kuin yötä ympärillään. Silloin johtui hän kerta vielä raskaihin ajatuksiin menneisyydestä ja tulevaisuudestaan. Ja kun hän joutui yhä syvemmälle niihin, oli hänestä ikäänkuin kangas kummallakin puolellaan ylenisi mustiksi kukkuloiksi, jotka kasvoivat korkeata synkkää kuusikkoa, ja ikäänkuin kulkisi hän sen kuusikon keskellä syvässä laaksossa. Oli niin yksinäistä ja pimeätä ja kuollutta ja mielensä painui taas niin raskaaksi, että hänet valtasi melkein yhtäläinen pelko kuin äsken huvimajassa. Lisäksi kammottivat häntä näyt, jotka melkein saivat ruumiillisen muodon. Hänen Henrik veljensä asteli synkeän näköisenä siinä hänen vierellänsä, ja Lena Tarn meni ohitsensa ikäänkuin ei olisi tuntenut häntä, Geert Dosekin seisoi siinä yllään verinen paitansa, ja monta muuta astui levotonna ja synkeänä ja ikäänkuin harhailevana ohitsensa. Ja sekä haamuissa että maisemassa, jonka lävitse ne astuivat, oli jotakin kammottavaa ja kamalaa.

Mutta kun hän yhä vielä vaelsi tuota ääretöntä yksinäisyyttä, jonka herättämä tunne ei sentään ollut ilman omaa kammonsekaista nautintoaan — ja näki paljasta tuskaa ympärillään, heräsi yht'äkkiä mielessään sana, jonka hän äsken itse oli lausunut, että nimittäin pitäisi aina säilyttää uskonsa hyvään, menkööt asiat kuinka menevätkin. Ja kohta kun tämä ajatus oli herännyt mielessään, tunsi hän itsensä vähän kirkkaammaksi, ja haamut ympärillään liikkuivat rauhallisempina ja näyttivät ystävällisemmän näköisiltä, ja hän oli näkevinään edessään kapean tien, joka vei ylöskäsin; tie vei aluksi korkeiden kuusien välitse, jotka seisoivat kahden puolen niin korkeina ja uljasryhtisinä, että häntä rupesi hävettämään niiden edessä; hän laski sauvansa varmemmin maahan ja rupesi astumaan suorempana ja uljaampana. Puhalsi raikas tuuli, joka virkisti häntä, ja hän saapui taaskin ylös kangaslakeudelle ja näki selvästi taivaanrannalla sen juovan, jossa kangas päättyy ja josta laskeudutaan alas marskeille. Silloin pysähtyi hän ja rupesi kuuntelemaan.

Ja kun hän seisoi siinä ja kaikki ympärillään oli hiljaista, ei käynyt tuulen henkikään, eikä ääntänyt lintu, silloin kuuli hän aivan takaansa metsästä raskasta kumahtelua ja jyskinää, ikäänkuin takoisivat siellä harvaan ja kumeasti jymähdellen lukemattomat raskaat vasarat jotakin sitkeää puuta tai rautaa vasten; ne vasaran iskut lankesivat raskaina ja painavina, ikäänkuin muodostaisi jokainen niistä yhden ihmiselämän. Metsästä käsin kuului kankaan ylitse ikäänkuin lukemattomien keveiden nopeiden askelien napsetta, niin että syntyi suuri syvä-ääninen kohina, ikäänkuin olisi kymmeniä tuhansia liikkeellä jotka olivat toimittamassa pienille mitättömille ihmislapsille määräyskirjeitä, jotka vielä olivat kuumat, kuin olisivat vast'ikään tulesta temmatut.

Siten seisoi hän hetken, ja kuunteli iäisten salaisten voimien työskentelyä. Sitten kääntyi hän, ja lähti tyyntynein maltistunein mielin kotiinsa.

Kun hän tuli kyökkiin, tavatakseen Wieteniä vielä, tuli tämä häntä vastaan ja katsahti häneen ja ihmetteli melkein säikähtyäkseen hänen ylpeäniloisia ja kauniita kasvojaan.

* * * * *

Seuraavana iltapäivänä tuli valkopää taaskin taloon ja tiedusteli ystävällisen näköisenä vanhan Uhlin vointia. Kun hän oli päässyt kahden kesken Jörn Uhlin kanssa kammariin, muuttui hän vielä ystävällisemmän näköiseksi ja esitti, että isäntä siirtäisi salaa viljavarastojaan hänen aittaansa, isäntä ei tulisi sitä katumaan. Mutta Jörn Uhl nauroi hänelle päin silmiä. "Mitä ajattelette", sanoi hän. "Onneton olen jo, pitäisikö minun lisäksi vielä ruveta kunnottomaksi mieheksi? Oletteko sitä ajatellut? Olette erehtynyt, ukkoseni. Ja laittakaa nyt itsenne talosta vähän pikemmin kuin tavallista."

Kun ukko pikaisesti oli poistunut, käväsi Jörn Uhl katsomassa isäänsä, jutteli Wietenin kanssa, ja katsahti raamattuun, joka oli avoinna pöydällä. Kun hän huomasi, että siinä oli esillä luku Egyptin vitsauksista, hymyili hän Wietenille ja sanoi: "Rauhoituhan vaan, viimeisen niistä ajoin talosta juuri." Sitte lähti hän tapansa mukaan kammariinsa, ja ajatteli taaskin, tällä kertaa kuitenkin jonkinmoisella sitkeällä mielen tyvenyydellä: "Noh niin ja, nyt pitää tapahtua ihme."

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

Ei, mitään ihmettä ei tapahtunut. Tapahtui sen sijaan jotain aivan jokapäiväistä. Sattui rajuilma ja sattui kuolema. Virtasi sisään uuttaa ilmaa, niin että Jörn Uhl selkesi viimeisestäkin taakasta, joka vielä painoi hänen hartioitaan.