Sade-aika loppui ja tuli paahteisia kirkasaurinkoisia päiviä. Ja joka päivä lähemmä iltaa lepäsi Elben yllä raskas pimeä pilvi ja jyrähteli heikosti. Muutamat väittivät kyllä, että sotalaivat ne vaan ammuskelivat Cuxhafen'issa; mutta vanhemmat ihmiset tiesivät varmasti, että valmisteli pahaa ilmaa: "Se ei vaan pääse Elben yli vielä."
Kolmannen päivän illalla luultiin varmasti, että nyt se puhkeaisi. Ilma oli semmoinen väri ja tumpea. Eläimet niityillä lakkasivat pureskelemasta ruohoa ja seisoskelivat odotellen veräjillä. Mutta ei tullut mitään sen enempää.
Naapuritalon pikkurenki ratsasti illallisen jälkeen sepälle ja huusi Uhlin palvelustytöille, jotka seisoivat leipomatuvan edessä: "Viime yönä näin minä unta että Uhl oli ilmiliekissä. Länsipäättyystä puhkesi liekki esiin, ja kiemuroi notkeasti kuin kissa harjaa myöten."
Seuraavana aamuna oltiin talossa levottomia. Oli sunnuntai-aamu ja Wieten oli tapansa mukaan edellisenä iltana vaihtanut paitaa, ja oli vanhan kauniin ennakkoluulon mukaan levittänyt riisumansa paidan vuoteen eteen lattialle. Aamulla oli siinä kohdalla, missä paita oli ollut, tuhkaa. Piiat ja rengit seisoilivat ryhmissä ja puhelivat tapauksesta, puheltiin ja naurettiin, ja tyttö, joka nukkui samassa huoneessa kuin Wieten, puisteli päätään ja ihmetteli, ett'ei palaneen käry ollut herättänyt häntä. Wieten kuljeskeli tuskautuneen näköisenä ja levottomana sinne ja tänne, eikä virkannut sanaakaan. Väki meni töihinsä, ja kertoi tapauksesta vielä samana iltana kylässä.
Thiess Thiessen oli taaskin kerran tullut Hampurista ja oli jäänyt muutamaksi päiväksi Uhlille. Hän kävi koko päivän Jörn Uhlin mukana ja jutteli hänen kanssaan koettaen totuttaa häntä siihen ajatukseen, että hänen pitäisi jättää Uhl.
"Autan kernaasti sinua muutamalla tuhannella, mutta tiedäthän, ett'ei
Aulanko voi ottaa suurta velkataakkaa päälleen."
"Älä sinä minua auta", sanoi Jörn Uhl, "mutta ei tuo toinenkaan, talosta lähteminen, ole niin keveätä, Tuolla Itävainiolla olen kyntänyt, kun olin kahdentoista; aurankurki hetkahteli sinne tänne, niin että mieltäni melkein huimasi, ja joka kerta kun joku hevosista hiukan kurotti päätään, notkahdin eteenpäin, olin nimittäin kiinnittänyt suitset kaulani ympärille. Tuiki olin tuskaisen pelon ja vaossa tallustelemisen uuvuttama."
Hän veti pikkupoikansa, joka asteli hänen vierellään, lähemmä itseään, ja jatkoi. "Kun sitte palasin sotaretkeltä ja Lena Tarn tuli vaimokseni, niin eipä ole talossa yhtään pylvästä eikä lehteriä, eipä ole yhtään oljenkortta katolla, jolle en olisi nyökäyttänyt päätäni ja sanonut: 'No nyt, ja, nyt olet hyvässä turvassa, nyt pidän minä sinusta huolen?' Ei auta kai muu, Thiess, minun täytyy kai jättää talo, mutta helppoa se ei ole: minun täytyy antaa käsistäni Lena Tarnin työn hedelmät ja minun täytyy myydä vieraalle hänen iloinen laulunsa. Ja nuo katkerat vuodet, jotka sitte seurasivat… niistä en tahdo puhua. Ja sitte Thiess: jos nyt jonakin päivänä Elsbe palaisi kurjuudestaan ja vieras avaisi oven hänelle? Minä tiedän kyllä, minun täytyy pois, minä en voi maksaa korkoja, mutta helppoa se ei ole."
Seuraavana aamuna matkusti Thiess taas pois.
Samana päivänä nousi ukkosilma.