Myöhään iltapäivällä kohosi mustansynkeä pilvi merestä, kasvoi korkeana marskien ylitse ja viskeli vihoissaan ikäänkuin kultaisia peitsiä, suoria salamoita alas maahan. Etäällä meripadon luona välähteli valkeata. Pilvi yleni ja läheni, ja illalla noin kello seitsemän tienoissa lepäsi se ratketakseen täytenään aivan Sankt Marienin yllä. Miehet, jotka olivat olleet ulkona peltotöissä kiiruhtivat koteihinsa, naiset seisoivat ovissa heitä vastassa ja sanoivat: "Olipa hyvä, että tulit", lapset juoksivat leikkipaikoiltaan sisään.
Silloin puhkesi ilma.
"Sepä oli jyrähdys!"
"Se iski jonnekin!"
Miehet astuivat ulos ja tähystelivät ympärille ja sanoivat toisilleen: "Ei näy mitään." Samassa rupesi valelemaan vettä. Pilvimöhkäle särkyi ja hajausi, ja peitti, siniseksi ja harmaaksi muuttuneena, kohta koko taivaan kannen.
Ei ollutkaan tapahtunut mitään.
"Näetkö nyt, Wieten?" tuumi vanha renki, "se, mitä sinä lavertelit paidasta…"
"Ole sinä vai", sanoi Wieten.
Wieten palasi kyökkiin, ja renki kiipesi tikapuita ullakolle, heittääkseen heiniä alas. Silloin tuli pikku poika viis'vuotiaan leikkitoverinsa kanssa juosten välikölle ja huusi: "Kassen, ota meidät mukana sinne ylös."
"Poika", vastasi ukko, "tiedäthän sinä, ettette te saa tulla tänne."