"Joutavia! Me tullaan!"
He nousivatkin rengin jäljissä tikapuita ylös ja kiipesivät kaltevaa heinärukoa ylös katon rajalle asti.
"Noo ja", tuumi pikku mies, "nyt emme pääse ylemmäksi. Tules tänne, minä kannatan sinua, että saat kurkistetuksi pöllöluukusta."
Kohta jälkeen palasivat he molemmat alas ja renki sanoi: "Noh, saitteko nyt kyllänne?"
Kello tuli kahdeksan, ja Wieten toimitti pojan nukkumaan. "Kuules sinä", puheli poika, "kerronpa jotakin sinulle: Minä olin Fritz Hanssonin kanssa heinäladon ullakolla."
"Niinkö… ja isäsi on kieltänyt sen."
"Mutta jos minä kerron jotakin, niin ethän kantele."
"Mitäs sinulla sitte on kerrottavaa?"
"Kertoisinko? Fritz Hansson kävi siellä ylhäällä, ihan siellä, tiedäthän, jossa on se pieni ikkuna katossa; ja uskoisitko, siellä oli maannut hirveän suuri musta kissa. Niin suuri kuin joku vasikka vaan. Sillä oli ollut kaksi hehkuvaa silmää ja oli hiipinyt häntä kohden."
"Pane maata nyt ja nuku", sanoi Wieten, ja meni Jörn Uhlin puheille. "Jörn", sanoi hän, "eiköhän kerrota, että salama joskus saattaa tuntimääriä piilotella talossa, ennenkuin se sytyttää? Sehän oli hirveä jyrähdys. Poika myöskin juttelee merkillisiä. Oleppas hyvä ja kiipeä ladon ullakolle katsomaan; olen niin levoton."