Jörn hymyili iloisesti ja onnellisesti ja sanoi: "Huomennapa hauskaa tulee. Thiessillä on asioita huomen aamupuolella täälläpäin ja hän saa käväistä noutamassa sinua. Pikku poikani ja minä piiloittaudumme jonnekin metsänrantaan ja yllätämme teidät sieltä, Annamme Thiessin jatkaa matkaa siitä, mutta sinä saat kohta lähteä meidän kanssamme aulangon poikki. Minä näyttäisin pojalle ne suure kivet muistathan… ne jotka noita on heittänyt. Muistathan vielä? Sillä oli kädet kuin teurastajan pölkky!"
Lisbeth löi taaskin kätensä yhteen: "Mutta eipäs", sanoi hän, "enpäs vaan osaa sanoa kuinka iloissani olen kun sinä olet noin hilpeä ja sydämellinen!" Silmänsä välkkyivät sulina kyynelinä.
Jörn nyökäytti päätä hänelle ja sanoi veitikka, maisesti: "Sinulla on yhä sama korkea kimeä ääni kuin muinenkin."
Tyttö nauroi. "Vaiti nyt", sanoi hän, "kai saan minäkin näinä päivinä vielä keksiä kaikellaisia vanhoja vikoja sinussakin."
"Oliko minussa semmoisiakin?"
"Kaikkea kuvitteletkin. Usein olit hajamielinen ja usein tulistuit. Ja usein… niin usein annoit itsessäsi pujahtaa esiin Uhlin." Hän loi kädellään rintaansa ikäänkuin jäljitelläkseen jotain kerskuria.
"Niinkö?" sanoi hän. "Vai semmoinen olin! Kummoinen sinä olit, sitä saan nyt ajatella kun palaan kankaan yli. Nyt minun pitää lähteä. Tämä virkisti minua En olisi luullut, että sinä olit noin yksinkertainen ja koruton ihmislapsi."
"Enkä minä, että sinä tänään olisit noin iloinen. Kuule sinä! Se tulee siitä, ett'ei minulla ole huolia. Ennen oli minulla ainoastaan raskaita ajatuksia jotka tulla komppuroivat kuin mitkäkin myllärirengit; nyt ne ovat muuttuneet herrasmiehiksi jotka käydä tepsuttelevat sunnuntai-puvussaan ja kurkistelevat tyttöihin, jotka istuvat viinipensaiden suojassa. Nyt siis! Huomiseen asti, Lisbeth!"
"Terveiset pikku Jürgenille!"
Jörn ravisteli hänen kättään, nyökäytti päätään ja sanoi hyvästit ja lähti pois. Lisbeth katseli häntä jälistä, kunnes hän katosi silmistä. Sitte kokosi hän hymyillen ja ajatuksissaan paunpalvot. Hän ei sentään vielä ennättänyt saada niitä kokoon, kun hän jo — liekö hänelle sitte taaskin lentänyt jotain niskaan? — puisteli itseään ja huusi: "Maria! Maria!" Ystävätär tuli juosten, lapsi käsivarrella ulos ja kysyi, mitä nyt oli tapahtunut. Silloin sanoi Lisbeth: "Oh… tiedätkö, kuka täällä on käynyt? Kuka on istunut tässä? Tässä penkillä? Ja ihan iloisena ja tyytyväisenä jutellut tässä minun kanssani?"