"Enpä tiedä, tohdinko esittää, mutta jos sinä viitsisit käydä tervehtimässä meitä, niin meillä molemmilla ei ole mitään tekemistä. Me kolme, sinä, lapsi ja minä saisimme kaiken päivän tehdä, mitä ikinä haluttaisi."
"Oikein tottako, Jürgen!"
"Ja sitte, jos vaan viitsisit, niin tekisimme pienen retken yhdessä. Kävisin mielelläni tervehtimässä erästä sotamiesaikaista toveriani, joka asuu Burg'in lähistöllä. Minä tarkoitan, jos sinua huvittaisi…"
Lisbethin silmissä välkähteli kyyneliä. "Jürgen", sanoi hän, "niin hirveän mielelläni tulen minä! Jos sinä oikein totta ja todella suot, että tulen, niin tulen minä niin mielelläni."
Jörn kummasteli hänen iloaan ja kävi vielä iloisemmaksi ja sanoi: "Mutta eipäs! Kuinka iloiseksi tulit! Sitä en minä olisi luullut, Ell'ei siellä vaan ole sinulle liika yksinkertaista! Kinkut ovat varmaankin menneenvuotisia ja ryynit ovat tattariryyniä, ja kuinka nukkuminen on järjestettävä siitä en itsekään ole ihan selvillä."
"Oh", sanoi Lisbeth, "tuohan on kaikki niin yhdentekevää! Tiedätkö, ett'et sinä useinkaan ollut ollenkaan ystävällinen minulle, kun tulin luoksesi Uhlille. Olit niin lyhytpuheinen ja niin väliäpitämätön aina. Ikäänkuin sinulle olisi ollut ihan yhdentekevää, kummoista minun oli ja mitä minä ajattelin ja oliko minullakin mahdollisesti huoleni. Olithan sentään minun hyvä toverini, silloin kun vielä olimme lapsia? Minä itkinkin välistä sen tähden."
"Sinäkö?" sanoi Jörn… "sinäkö olet itkenyt? Ja siitä syystä?… Lisbeth? Ja minä kun luulin, että tulit tervehtimään vaan jonkinlaisesta kohteliaisuudesta! Minä luulin että sinä tahdoit osoittaa sääliäsi minulle. Ja sinä kun päinvastoin tulit etsimään jotakin minulta? Mutta oikein tottako? Minulta? Tyttöseni, kuinka mielelläni olisin puhunut kaikesta kanssasi! Kun vaan olisin aavistanut! Mutta minä olin niin huolien ja murheiden painama ja silmäini edessä oli kuin hämähäkinverkkoa. Kuvittelin aina, että sinä elit sulassa ilossa ja onnessa."
"Oi, Jürgen. Minä onnessa!"
"Jos todellakin on niin, Lisbeth, että sinä etsit jotakin minulta, ja että minä voisin jossakin olla sinulle avuksi… niin silloin… todellakin… Lisbeth… missä sitte olen ja oleskelenkin… silloin etsin minä ylös sinut ja jokaisessa tarpeessasi saat sinä luottaa minuun."
"Mutta eipäs", sanoi Lisbeth ja löi kätensä yhteen. "Kuinka iloinen olen, kun sinä olet noin hilpeä ja avoin ja puhelet tuolla tapaa kanssani."