Hän kertoi yksivakaasti veljestään ja isästään, hiiristä nisussa ja tulipalosta ja keskustelustaan amtinesimiehen kanssa. Lisbeth lausui jonkun lempeän osaaottavan sanan.
"Siitä ei minulla vielä ole aavistustakaan", jatkoi Jörn, "mihinkä nyt rupean ryhtymään."
"Ah", vastasi Lisbeth, "sinä Jürgen kyllä helposti löydät tehtävää. Sinähän osaat ja viitsit tehdä työtä. Ja olet niin älykäs. Älä sinä siis turhia huolehdi."
Aurinko ilakoitsi lehvistössä ja pensaikossa, heitteli varjojaan ja valoaan, tultaan ja värejään kaikkialle, leikitteli heidän kummankin yllä.
Jörniä ihmetytti, että Lisbeth puhui siten hänestä. Eihän hän siis yksinomaan säälinytkään häntä. Kunnioittikin häntä! Tuo oli kovasti mieleen hänelle. Tuollainen hieno ylhäinen tyttö! "Enpäs", sanoi hän, "en minä tulevaisuuden vuoksi haikaile. Ainahan sitä jotain löytää. Aionpa viettää monet viikot, ehkä koko talvenkin ihan jouten ja huoletonna vaan ja sitte vasta ratkaisen."
"Siinä teet oikein", sanoi Lisbeth… "Tiedätkö mitä, Jürgen? Kuule, tulesta sill'aikaa kerran Hampuriinkin! Näytän sinulle koko kaupungin, kaiken mitä siellä on nähtävää. Ota lapsi mukaasi. Ethän olekaan tähän asti saanut kokea muuta kuin työtä ja vaivaa. Mutta tule nyt vaan!"
Jörn kävi ihan vallattomaksi. "Sanoisinko minäkin jotain?…"
"Sano Jürgen!"
"Jospa viitsisit, ja jos tyytyisit semmoiseen kuin siellä on… me elämme sangen yksinkertaisesti…"
"Mutta sanohan nyt, Jürgen." Lisbeth katseli häneen iloisesti odottaen ja suurin silmin.