"Kiitokset sinulle, Thiess. Tuumin nyt hiukan tässä, ja katselen sitte, mihinkä sittemmin sopii ryhtyä."
Seuraavana aamuna meni hän jalan Sankt Mariendonniin amtinesimiehen puheille ja neuvotteli tuon tyyneen ja järkevän miehen kanssa asemastaan, ja sanoi, ett'ei hän enää aikonut antautua tekemisiin talon kanssa. Ell'ei valkopää haluaisi ottaa vastaan taloa veloista, niin pankoon pesän vararikkotilaan. Hän ei tahdo penniäkään talosta, mutta hän ei myöskään tahdo ottaa mitään velkoja niskoilleen uutta elämää aloittaessaan. Hän oli kylliksi kauan saanut kantaa huolia ja velkoja, hän oli kymmenen vuotta saanut olla, kuin olisi ollut pahateko omallatunnollaan, ihan kuin olisi hän kantanut rinnallaan lautaa, johon suurilla ja selvillä kirjaimilla oli kirjoitettu: "Tuolla ihmisellä on suuret velat." Hän oli itsekin tuntunut itselleen kuin kirouksenalaiselta. Mutta nyt hänestä oli keveätä ja iloista.
Amtinesimies nauroi tuota Jörn Uhlia, jonka kanssa ennen tuskin oli voinut sanaa vaihtaa, mutta joka nyt, kun omaisuutensa kaikki oli mennyttä, jutteli noin vapaasti ja itsetietoisasti, ja lausui hän olevan syytä toivoa, että tulisi toimeen vapaaehtoinen kauppa, talo kun oli hyvässä kunnossa ja hyvässä viljelyksessä. Lopuksi sopivat he vielä siitä, että Jörn Uhl Thiess Thiessenin takuuta vastaan saisi pitää hallussaan kaksi hevosistaan, hevosparin, joista Lena Tarn jo aikoinaan oli iloinnut, kun ne vielä olivat varsoja, nyt ne olivat korkeita, kahdeksantalvisia, virheettömiä valakkoja, holsteiniläistä marskirotua.
Kun hän taaskin oli kylätiellä, nyökäytti hän itsekseen iloisesti päätään, heilautteli keltaista tammisauvaansa ja suljutti sillä käydessään lehmusten lehviä, jotka paksulta peittivät tietä. Kun hän kaukaa näki koulutalon, siellä kun se vielä oli melkein pensaittensa ja lehmustensa piilossa tähysteli hän ikkunaa, jonka ääressä hän ennen muinoin oli opiskellut englannin kieltä, ja puutarhaa ja ajatteli: "Lisbeth Junkerkin palaa piakkoin taas kotimaille. Sepäs on kummeksuva, kun ei enää näe Uhlia, ja kun me olemme muuttaneet pois. Olipa sievästi häneltä pistäytyä joka kesä, kun oli käymässä koulutalolla, myöskin Uhlilla katsomassa. Onpas se hieno tyttö. Ja soma kuin aina!"
Hän tuli lähemmäksi, ja katsahti lankkuaidan yli. Koko puutarha oli paljasta kirjavaa valoa ja voimakkaita iloisia värejä. Viiniköynnös seinällä välkkyi ja kimalteli kirkkaassa lokakuun-auringossa. Lieto tuuli häilytti punaiset, viheriät ja keltaiset väripilkut yhdeksi aurinkoiseksi usmaksi. Kuitenkin keksi hän kaiken sen kimaltelevan välkkeilyn keskellä, aivan moniheloittavan viinipensaan edessä, erityisen valokohdan, joka levotonna liikkui edes takaisin siinä kaiken muun rauhaisan sädeleikittelyn keskellä. Tytön niskaan, joka istui viinipensaikossa ja kuori palkoja, oli lentänyt jotakin, eikä hän näyttänyt tietävän oliko sinne lentänyt joku lehti tai toukka; tyttö nousi pystyyn ja pudisteli itseään; auringon valo hypähteli iloisena hänen kirkkaanvalkeilla hiuksillaan ja hänen silmillään.
"Odotas!" huudahti Jörn Uhl, "minä tulen auttamaan."
Ja ennenkuin tyttö huomasikaan, kumartui Jörn jo hänen ylitsensä ja puheli: "Eihän siellä näy muuta kuin paljaita kiharia valkeita hiuksia."
Tyttö katsoi häneen hämmästynein loistavin silmin. "Oi, Jürgen!" sanoi hän, "kuinka säikähdytit minut! Ja kuinka iloista, että näytät noin reippaalta!… Sinua parkaa! Nythän olet menettänyt isäsikin ja koko Uhl on palanut."
Jörn nyökäytti päätään: "Emme siitä viitsi puhua", sanoi hän. "Se on ollutta ja mennyttä! Ihan ollutta ja mennyttä! Olen iloinen vaan, että näin sinut vielä. Kauanko jo olet ollut täällä?"
"Eilisiltana tulin. Aioin vaan toimittaa pavut korjuun, sitte aioin käväistä Uhlilla ja käydä katsomassa, voisinko vielä kohdata sinut ja lapsesi. No, kuinka sinun nyt ovat asiasi, Jürgen?"