Nyt joutui Jörn hämilleen ja salasi epävarmuuttaan, tekeytyen vakaaksi ja miettiväksi. "Niin tuota", sanoi hän, "ensinnäkin on koko vartalosi, tiedätkö, kuin tuo nuori lehmus, joka kasvaa koulutalon kulmassa, puutarhan portilla. Koko sinun olennossasi ja ryhdissäsi on jotain semmoista nuorta ja solakasti ylenevää, tiedätkö."
Lisbeth nykäsi päällysröijyään ja nauroi ja sanoi: "Enemmän vaan, tuommoista kuuntelen minä kernaasti."
"Niin, ja kasvosi ovat kuin olisi tänäinen, ihmeenihana, aurinkoinen päivä luonut ne tänä aamuna vasta. Ja silmäsi sitte, jotka aina katsovat niin ylen vakavina; ollenkaan huolimattakaan siitä, että vielä varsin erityisesti järjestelet niitä joka kerta, kun katsot minuun."
"Enpäs toki, Jürgen."
"Ja kun puhut, sovittelet sinä suutasi niin lystisti, että kernaasti katsoo sinua, nähdäkseen yksin tuon toimituksesikin jo. Sinun suusi on tullut leveämmäksi ja varmapiirtoisemmaksi."
"Noh niin, ja joko nyt olet valmis?"
"Muistatko vielä", jatkoi Jörn, "ettet koskaan tahtonut antaa kättäsi Fiete Kreylle, kun meidän piti auttaa teitä vallien yli. Sait silloin jäädä seisomaan siihen! Eihän käynyt alaskaan luistaminen! Pukuhan siitä olisi likastunut! Ja olisi se näyttänyt niin rumalta! Silloin huusit sinä: 'Jürgen, Jürgen!' Kuulen vielä äänesi sieltä vallilta. Näetkös, semmoinen sinä olit."
"Ja minkätähden? Koska Fiete Kreyn kädet eivät tavallisesti olleet ylen puhtaat. Tiedäthän sen!"
"Niin lapseni, millaisiksi ovat minun käteni tulleet nyt! Mihin kaikkeen on minun täytynyt niillä tarttua! Veljeni makasi väliköllä, tuolla… oh, en tahdo ajatella sitä. Sinä olet liika hyvä kaikkeen semmoiseen, Lisbeth."
"Annas tänne", sanoi hän. Ja ennenkuin Jörn huomasikaan, mitä hän tarkoitti, oli hän ottanut hänen kätensä ja vienyt sen poskelleen. "Noin minä ajattelen", sanoi hän.