Silloin vavahti Jörn koko ruumiissaan. Hän tarttui kiinteästi hänen käteensä ja puhui työläästi: "Sinä olet minun oma rakas leikkitoverini."
He olivat saapuneet metsänrantaan ja Jörn osoitti paikkaa, jossa vallin vierteellä kasvoi kaunista tiheätä sammaletta noin ihmisen mitan leveydeltä. "Istahdatko hiukan alas tuohon?"
Lisbeth teki hänen ihmeekseen sen.
"Tässä", sanoi Lisbeth, "makasimme kerran kaikki neljä."
"Ja missä lienevät nyt molemmat toiset?" sanoi Jörn.
Lisbeth silitteli kädellään sammaletta vierellään, aikoi sanoa jotakin ja katseli eteensä maahan. Sitte alkoi hän: "Enpä saa rauhaa ennen, Jürgen, sinun pitää ymmärtää minua oikein. En minä ylpeä ole enkä olevinani myöskään. Näet'sä, Jürgen, muistathan kohtauksemme puutarhassa, se oli lystinkurinen juttu. Sinä olit luonnollinen ja järkevä, minä käyttäysin naurettavasti. Ja sen sinä ymmärrät itse vallan hyvin, miks'en minä silloin tanssiaisissa tahtonut tanssia kanssasi, perästäpäin olet kyllä ehkä piankin ajatellut asiasta toisin ja oikeammin, kuin silloin. Että siihen aikaan hyvin vähän seurustelin Elsben kanssa, niin kuule Jürgen, minä tiedän, kuinka uskollinen ja hyvä hän oli sydämeltään, ja älykäs hän myös oli. Jo ihan nuorena tyttönä katseli hän erinomaisen selvästi ja raittiisti elämään, sillä välin kun minä vielä hyvin kauan pysyin joutavia luulottelevana, turhamaisena tytönhupakkona. Hän ei haaveksinut turhia, eikä puhellut asioista, jotka eivät ole puhumisen arvoisia, kuten kartiinipitseistä ja semmoisista, vaan oli huomionsa kiintynyt vakaviin ja todellisiin asioihin. Siinä suhteessa oli hän sinun oikea sisaresi, Jürgen… Mutta ethän ole kuullutkaan, kuinka huonosti hänen kanssaan oli oikein. Ethän tiedä, että kun sinä olit sotapalveluksessa, hän keskellä yötä nousi ylös ja hiipi pimeän kylän läpi minun akkunani taakse ja oli koko puolen yötä minun luonani. Hän itki silloin katkerasti ja valitti sitä, kuinka levoton hän oli. Kun sitte sattui talvella tanssiaisia, käyttäytyi hän niin vallattomasti ja ylimielisesti niissä, että hänestä ruvettiin puhumaan."
Hän hengähti syvään, eikä tohtinut luoda silmiänsä ylös häneen.
"Näet'sä, Jürgen, en minäkään ole tuommoisesta vapaa. En minäkään ole eloton ja tuhma, kylmä ja väliäpitämätön; mutta minä olen sulkenut sen kaiken sisimpään sieluuni, se on minun sieluni kätketyintä salaisuutta, se ja uskonto."
"Eivätköhän ne sentään ole kaksi eri asiaa?"
"Eivät minusta, Jürgen. Eivätköhän ne enemmin ole kuin veli ja sisar? Ethän sinä toivottavasti sentään ole sitä mieltä, että uskonto on alkuisin Jumalasta ja luonto pahasta; ne ovat molemmat Jumalasta alkuaan, ja niiden pitää asua rinnakkain ja holhoa tointoistaan."