Hän silitti keveästi kädellään sammalta. "Katsos nyt, tuommoista se minun ylpeyteni on, josta sinä aina puhut: minä asun hienossa huoneessa, jonka seinät ovat siistin valkoiset, ja jonka ikkunat, jotka eivät ole liian korkealla, välkkävät puhtaina, edessään siistit ikkunaverhot. Mutta jos päättää, että siinä siistissä kammiossa täytyy asua joku vanha hurskas neitonen… ymmärräthän Jürgen, tuommoinen karitsamaisen hurskas… niin silloin erehtyy. Siellä siistissä kammarissani, siistien ikkunaverhojen! takana laulelen minä usein, ja nauran ääneen ja tanssin, ja monta kertaa heittäyn minä lattialle pitkäkseni ja itken kyllikseni enkä tiedä miksi teen sitä kaikkea."
Jörn katseli häntä kirkkain silmin. Puut hänen takanaan olivat hiljaa kumartuneet häntä kohden ikäänkuin tarkemmin kuullakseen ja ilta-aurinko vieritteli kultapallojaan sammalilla. Kaikki oli satua ympärillään, mutta hän ei huomannut sitä.
"Meille on tapahtunut ihmeellistä", sanoi Jörn. "Eilen tulin minä sinun luoksesi, tänään tulet sinä minun luokseni."
Nyt katsahti Lisbeth häneen ensi kertaa: "Jos tahdot, niin tulee meistä nyt taaskin oikeat ystävät, ja pysymmekin semmoisina niinkauan kuin elämme."
Silloin sysäsi hän keppinsä maahan ja sanoi: "Suurempaa lahjaa en olisi voinut saada, Lisbeth, kuin ihmisen, jonka kanssa voin puhua kaikesta. Semmoista ei minulla ole ollut siitä asti kun Fiete Krey katosi Ringelshörnin taakse ja kun Lena Tarn valmistautui kuolemaan. Minä olen ollut yksikseni, hyvin yksikseni, ja yksinäisyydessäni olen tullut omituiseksi ja jäykäksi."
"Mutta nyt sinä sulat, Jürgen. Nyt jatkat sinä siitä, mihin lapsena ennätit. Olet vielä kylliksi nuori semmoiseen. Kuinka lystinkaltainen sinä olit! Niin toimissasi aina, ja niin vakava! Se oli Aulangolta perittyä."
"Noh", sanoi Jörn, "lähdetään nyt. Nyt mennään kotiin, ja puhutaan huomenna tästä tarkemmin. Neuvotellaan huomenna, mihinkä minun nyt sopisi ryhtyä. Jos olet oikea toverini, pitää sinun auttaa minua siinäkin."
"Tiedätkö mitä?" sanoi Lisbeth. "Voihan olla, ett'et nyt ensi aikoina ennätä tarpeeksi pitämään huolta lapsestasi. Tänne häntä ei olisi oikein mukava jättää, koulumatka on liian pitkä. Mutta entä, jos sallisit hänen tulla minun mukanani, Jürgen? Meillä on siellä niin hyvät koulut, ja minä… minä olen seisonut hänen äitinsä kuolinvuoteen ääressä."
"Senkö tekisit?"