Sitte asettivat he raskaita, tarkkaan sopivia kattopaasia huolellisesti hautakammion ylle, rakensivat päälle — pienistä kivistä alttarin, tappoivat lehmän, uhrasivat hyville ja pahoille hengille utarat ja luut, itselleen pidättivät he takakappaleet ja leveät viipaleet kylkiluiden yllä, paistivat ne ja rupesivat syrjässä haudalta, tässä, missä me nyt istumme, viettämään peijaispitoja, ja tulivat vähitellen iloisiksi. Oli syysilta kuten nytkin.
Pitoaterian jälkeen, kun vanhukset vielä loikoilivat valkean ympärillä, vetäytyi varttuneempi nuoriso, tapansa mukaan, hiukan syrjälle ja istui tuoreen haudan ympärillä ja rupesi aikansa ratoksi juttelemaan. Tyttö istui keskellä ja kertoi, kuinka hän muutama kuukausi sitten oli käynyt Venhosen luona, ja kuinka hän oli heittänyt noppaa hänen edessään. 'Hyvät ihmiset, te!' sanoi hän, 'kuinka minä pelkäsin; tiedättehän te, hän oli aina niin omituinen!' Ja kuinka hän oli tarttunut häntä partaan: 'Hyvät ihmiset, hänen kasvojaan!' ja kun hän muisteli sitä, rupesi hän nauramaan. Hän nauroi niin, että hänen täytyi lyödä käsiään kivipaadelle ja painaa päänsä sitä vastaan. Hän nauroi vielä silloinkin, kun hän kotonaan aukaisi vyötään ja nosti sudentaljaa, jonka alle hänen piti pujahtaa nukkumaan.
Semmoinen oli tämän miehen loppu. Voi sanoa, että hän sortui, koska hän oli taiteilija. Ihmiset tapaavat nimittäin usein saada taiteilijat inhoomaan elämää. Ehkä tähän inhoon ei sentään olekkaan syynä ihmisten ilkeys, vaan on sen herääminen Jumalan pyhä tahto. Sillä ellei kiekkoa lyödä, ei se myöskään viuhu.
Voi sentään ehkä myöskin sanoa: hän sortui, kun ei ymmärtänyt eroittaa asioita toisistaan. Kun hän oli rakentanut venheen, mitä tekemistä hänellä silloin oli ihmisten naurun kanssa? Kun tyttö käänsi häntä kohden kauniit korkeakaarteiset silmäkulmansa, joiden alta välähteli rakkaus ja vihastus, mitä oli hänellä silloin tekemistä raipan kanssa? Kun hän syöksyi vihollista vastaan, mitä oli hänellä silloin tekemistä juolukan lehden kanssa, joka laski puroa? Ihmiset pyrkivät aina sekoittamaan monta asiaa yhteen, ja laittavat siten itselleen keitoksen, johon kuolevat.
Tai enpä tiedä, miksi hän sortui. Ja kuka sen voisi tietää? Eihän koskaan voi osoittaa syytä kuin mitäkin pyöreätä mustaa lokatahraa, ja sanoa: tuossa se on. Eikä voi kirjoittaa yhtä yksinäistä lausetta siitä ja sanoa: tämä on aate tässä, tästä syystä hän sortui. Ihmiselämä on paljoa monimutkaisempi ja paljoa syvä- ja laajasisältöisempi kuin yksi ainoa syy ja yksi ainoa aate.
Viime vuonna aukaisimme haudan. Olisimmehan voineet jättää sen tekemättäkin; hänhän lepäsi siellä hyvästi kaikkien pettymysten jälkeen. Mutta me tahtoisimme niin kernaasti tietää, kuinka ihmiset ovat eläneet kolmetuhatta vuotta sitten.
Kun otimme hänen miekkansa rinnaltaan ja ensi kertaa taas nostimme sen päivänvaloon, oli sillä yhä vielä entinen muinainen välkkeensä. Tuolista oli puu ja nahkaistuin hävinnyt, ainoastaan ne kaksi rautapulttia, jotka olivat pitäneet koossa ristikkojalkoja, olivat jäljellä kivillä. Gruhle-mummon hapankaali-astia oli säilynyt hyvästi, mutta oli tyhjänä. Tytön siro kirves tähtäsi yhä korvaa kohden'.
* * * * *
Aurinko lepäsi tuonpuolisten kukkulain yllä, kuin pyöreä lyhty, jommoista lapset syksy-iltoina kantavat kylissä.
Silloin päätti Heim Heiderieter kertomuksensa, nousi vikkelästi ylös ja sanoi: "Onnetonta sitä ihmistä, Jörn Uhl, joka ajaa takaa ainoastaan rahaa, leipää tai kunniaa, ja jolla ei ole yhtään harrastusta, jonka avulla, olkoonkin vaan kuin kapeaa siltaa myöten äitimme luonto voi lauluineen ja kirjavine seppeleineen astua virvoittamaan hänen elämäänsä… Minun pitää kotiin. Te olette olleet hyviä kuuntelijoita. Sinäkin, lapseni."