"Eikö sinulla ole pitkä matka?" kysyi Lisbeth.
"Minulla on kolmen tunnin matka", vastasi hän, "ensin rämeikköä ja hietikkoa, sitten hiljaisia pieniä ylämaakyliä ja lopuksi kangasta. Tien varrella on kylliksi katseltavaa ja ajateltavaa; sitä paitsi tiedän, että kun tulen kotiin, niin siellä ovat iloissaan… Hyvää yötä nyt kaikki kolme! Viekää terveiset Thiess Thiessenille ja Wietenille. Olen iloissani, kun silmäsi ovat olleet niin vilkkaan kirkkaat, Jörn! Ja sinun korvasi, Lisbeth Junker on punainen, kuka siihen on nipistänyt?"
"Isä nipisti", sanoi pikku poika.
Silloin nauroi Heim Heiderieter, nyökytteli yhtämittaa päätään ja myhähteli hyvissään, huomatessaan Lisbeth Junkerin hämmingin ja lähti.
* * * * *
He seisoivat vielä hetken ja katselivat häntä jälestä, kun hän laskeusi mäkeä alas nevoille, silloin hypähti Jörn Uhl pystyyn, ikäänkuin olisi havahtunut syvästä unesta ja sanoi: "Tuotakin miestä! Neljä vuotta oli hän yliopistossa, ja palasi tutkintoja suorittamatta. Hän oli joutunut epäsopuun tieteen kanssa. Luonnollistakin! Rouva Tiede on terve ja raitismielinen kunniallinen nainen. Mutta tuommoisia leivättömiä taiteita, kas semmoisia hän osaa."
"Mutta onhan tuo toki somaa, tuommoinen kertojataito, Jürgen. Olisit voinut lukea seitsemät tuiki tieteelliset kirjat esi-isäimme elämästä, ja toiset seitsemän ihmisluonteen omituisuuksista, ja sentään et ehkä olisi niistä saanut niin paljoa tietoa ja huvia kuin tuosta pienestä monikirjavasta kuvasta, jonka hän vast'ikään loihti eteemme."
"Oh", sanoi Jörn Uhl, "hirviö hän on. Hän on nähnyt meidät, kun istuimme pyökkien alla. Silloin hän on keksaissut koko jutun. Semmoinen valhesäkki!" Hän pyörähti ympäri, meni haudalle, kurkisti sisään ja katsahti taaskin Lisbethiin. "Mistä johtui mies noihin 'sianluisiinsa!' Sanos se ennen kaikkea. Ja kuinka pitkäksi sen parta kasvoi? 'Vaalea parta!!' Millä äänellä hän senkin sanoi! Aina pitemmäksi ja pitemmäksi se kasvoi, lopuksi, luulemma, seitsenkyynäräiseksi. Hän voi todistaa tuon, sanoi hän? Miten hän nyt sanoikaan? Että tuo olisi yhtä totta kuin maakerrostumat ja rikkaruohojensiemenet? Uskomatonta!"
"Ja kuitenkin kuuntelit sinä mielelläsi sitä!"
"Se on totta. Oli, kuin olisi Isä Jumala itse noin sivumennen kutsunut verstaansa hiukan katsomaan sitä ja tätä; pukeusi ihan itsestään sunnuntai-nuttuunsa, ettei tulisi semmoiseen paikkaan huonoissa pukimissa"! Hän käännähti taas ympäri ja tähysteli alas nevoille joilla Heim Heiderieter kaukana teki matkaa. "Tuommoinen mies!" sanoi hän vimmoissaan. "Valehtelee ensin ihmisen suut silmät täyteen, ja sitte saa kiittää häntä vielä palkaksi siitä. Hänen pitää todistaa se, minkä hän on sanonut! Todistaa pitää hänen", huusi hän.