Lisbeth nauroi ja sanoi: "Mutta, Jürgen-hyvä! Tuo suuttumisesi on oikein lysti. Mutta tule nyt Mihinkäs huomenna sitte ryhdytään?"
"Huomenna? Ollaan yhdessä, ei mitään muuta."
"Minä en voi olla mukana", sanoi lapsi. "Minun pitää huomenna
Thiessin kanssa Mehldorffiin… turvevankkureilla."
"Siispä täytyy meidän jäädä ilman sinun seuraasi", sanoi Jörn Uhl. "Mitä arvelet, Lisbeth? Minusta lähtisimme huomenna sinne sotamiesaikuista toveriani tervehtimään. Saamme tuntimääriä istua hupaisesti yhdessä rattailla, ja sotaveikkoni on kyllä miellyttävä sinua."
KAHDESKYMMENESKUUDES LUKU.
Lisbeth oli hyvin iloissaan, kuin hän istui siinä hänen rinnallaan rattailla, ja ruskeat seisoivat valjastettuina edessä. Jörn Uhl oli viime vuosina aina istunut kumarassa rattailla ja aina kiinteästi tuijottanut hevosiin ja tielle edessä; mutta nyt istui hän suorana ja katseli reippaasti ympärilleen varhaiseen huuruiseen syysaamuun, jonka silmissä vielä oli yönusvia ja käänsi tuontuostakin päätään vieruskumppaniansa kohden: "Pidätkö tuosta?" Jos tyttö silloin loistavin silmin nyökäytti päätänsä, silloin nyökäytti hänkin takaisin ja jäi hetkeksi katselemaan suoraan eteensä tielle ja peltojen ylitse. Sill'aikaa tarkasteli vierustoverinsa häntä syrjästä. Mutta heti kun tyttö huomasi, että Jörn aikoi kääntyä häntä kohden, katsahti hän nopeasti jonnekin ilmaan ja tähysteli sinne, ikäänkuin näkisi hän ties mitä ihmeitä siellä häilyvissä utupilvissä. Ja niinpä uudistui tässäkin tuo vanha juttu: mies hyökkää aina suoraan päin, nainen sivulta. Ja kaikki oli siis oikealla tolallaan.
He olivat hyvin toisensa näköiset, kummallakin oli täsmälliset suoravaraiset friesiläiskasvot, ikäänkuin olisi luonto, tuo kuvanveistäjätär heitä muovaillessaan tehnyt varsin vakaan päätöksen nyt tällä kertaa yksinkertaisimmilla keinoilla luoda kaunista ja voimakasta. Hiukset valkeat, miehellä ihan suorat, tytöllä vähän kirkkaamman väriset ja korvanvieruksilta keveästi kiharat. Jörnin olivat kasvot pitkähköt ja lujarakenteiset, huulet ohuet ja varmapiirtoiset, nenä suora ja pitkä, silmät erinomaisen selkeät ja harmaat ja aina ikäänkuin varuillaan; hän oli kaikessa oikean friesiläissaksilaisen talonpojan perikuva, jonka elämä kuluu vaivoissa ja huolissa, joka ei koskaan naura pitkään ja ääneen ja sydämellisesti, vaan laskee tuolloin tällöin ainoastaan lyhyen naurun ja muuten kätkee veitikkamaisuutensa silmäkulmiinsa, niin että ne näyttävät kuin piiloittelisi niissä pieniä lapsia, jotka heittelevät toisilleen loistavia palloja ja nauraa tirskuttelevat hiljaa. Lisbeth taas näyttää koko olennossaan ylhäisen hienolta ja hillityltä, niin että Jörn koko elämänsä ajan katsoo ylös häneen ikäänkuin talonpoika, joka kosii kreivintytärtä, ja joka ottaa hänen arkana ja äkillisesti esiinpuhkeavan hellyytensäkin vastaan aina uudella ihmetyksellä.
Kolme kertaa pysähtivät he matkalla, ja joka kerta oli syy
Lisbethissä.
Ensi kertaa pysäyttivät he kun ajoivat nuorta pyökkimetsää ja Lisbeth yhtäkkiä näki jotain vilahtelevan ja pujakoitsevan sinne tänne kuivenneessa lehdikössä; hän laski kätensä Jörnin käsivarrelle, niin että tämä pysäytti hevoset. Ne olivat sieviä somannäköisiä lintuja, joilla oli musta puku ja keltainen nokka ja jotka hääräilivät aamueineen haussa.
"Mustarastaita!" sanoi Jörn. "Tardus merida, näpsäs ja nokkela lintu."