"Mutta Jürgen! Sinähän näyt tietävän ihan kaiken."
"Siitä en tiedä mitään, millaista muualla on, ja mitä muualla elää ja liikkuu. Eikä se minua liikutakkaan", lisäsi hän kopeasti. "Mutta mitä näillä seuduin lepää maassa, tai kasvaa sillä tai juoksee sen ylitse: sen olen tutkinut ja siitä tiedän jotain."
Toisen kerran pysäytti hän, että Lisbeth saisi katsella avaraa laaksoa, joka aukeni vasemmalla. Paikkakuntalaisen, jolle jokainen paikka kotiseudulla on rakas, ja maanmiehen, joka koko seudulla tuntee jokaisen talon maat ja arvon, perinpohjaisuudella, osoitti hän hänelle ja mainitsi nimeltä jokaisen kylän, mainitsi jokaisen pellon kaistaleen laakson pohjassa, syvällä rämeiden keskellä mainitsi kylien nimet tuolla puolen rämeiden, "jotka olivat tuolla… ihan tuolla, jonne piiskanvarteni nyt osoittaa." Tytössä heräsi kyllä tuontuostakin ajatus: "Oh, mitä tuo minua liikuttaa!" Mutta hän ei keskeyttänyt häntä, kuunteli vaan puolella korvallaan ja ajatteli: "Kuinka mukavaa tässä on istua! Joko hän tänään mahtaa puhua avoimesti? Ja miten hän sen on tekevä! O, sitä kunnon poikaa!" Ja kun Jörn, kääntyneenä poispäin hänestä osoitti piiskanvarrellaan tuonne sumumaihin, lähensi hän salavihkaa kasvojaan hänen levättinsä poimuja vastaan. Se oli sama levätti, jonka luutnantti Hax sotaretkellä oli lahjoittanut hänelle. Lena Tarn oli mustalla veralla huolellisesti neulonut umpeen sen kultaiset napit. Kolmannen kerran pysähtivät he Lisbethin esityksestä "Punaisen kukon" edustalle ja syöttivät hevostaan ravintolan ikkunan edessä. Aurinko oli hajoittanut usvan, oli tullut kirkas ja lämmin ilma, niin että he jäivät ulos ja istuivat pitkällä valkealla penkillä auringon paisteessa. Ravintolan emäntä toi heille kaksi lasia tuoretta aamumaitoa, kävi sisällä ja tuli ulos taas, ja jutteli ilmoista ja elonkorjuusta heidän kanssaan, joita hän ei näkynyt tuntevan. Jörn Uhl teki kysymyksiään ja vastasi. Tyttö vierellään katseli hiljaisena pensastoon toisella puolella tietä, jossa linnut ahkerasti askartelivat ja uneksui kaikellaisia pieniä ja hämäriä lähemmän ja kaukaisemman tulevaisuuden kuvia, antoi niiden hämmentyä ja uneksi uusia taas, säikähti niistä taas nykyisyyteen, joka on kaiken tulevaisuuden isä. Ja kuuli vierellään tuon miehen äänen ja hymyili itsekseen ja johtui taas uneksumaan.
Jörn Uhl puheli ja oli äärettömän hyvillään. Hän olisi mielellään istunut hieman mukavammin siinä, olisi hiukan oikonut jalkojaan; mutta hän siinä vieressä istui niin sirona ja siistinä kuin silkkihuivi, jonka vastikään on noutanut puodista.
Kun emäntä meni sisään, kysyi Jörn uudelleen Lisbethiltä, tuntuiko matka hänestä hauskalta, ja tämä vakuutti taaskin hänelle, ettei hänellä vielä eläissään ollut ollut niin kaunista päivää. "Senhän sinun pitäisi jo päältänikin nähdä, Jörn." Ja Lisbeth katsahti häneen, niin että hänen sydämessään rupesi tuntuinaan vallan oudolta, hän sanoi: "En ollenkaan tohdikaan katsoa silmiisi. Minua rupeaa huimaamaan, ikäänkuin voisin pudota niihin: niin syvät ne ovat." Ja hän löi suurella leveällä kämmenellään pöytään ja sanoi: "Sanosta vielä jotakin tyllityttini."
Silloin heittihe Lisbeth päätään, nojausi taaksepäin ja nauroi, löi hansikallaan hänen kädelleen ja pani omansa sen viereen ja sanoi: "Tuommoiset kädet!"
Silloin kysäsi emäntä hyväntahtoisena avoimen ikkunan lävitse: he eivät kai vielä olleet kauan olleet naimisissa?
"Emme", vastasi Jörn Uhl. "Seitsemän vuotta olen kosinut häntä. Mutta en ole koskaan ollut tarpeeksi rohkea: entispäivänä vasta sain hänet."
Lisbeth puisti kiivaasti päätään, kätki kasvonsa käsiinsä ja nauroi:
"Mutta Jörn, Jörn, mitä sinä nyt!"
"Ei tarvitse olla kouluakäynyt", jatkoi emäntä, "huomatakseen, että hän vasta vast'ikään on saanut miehen. Äsken juuri katsahti hän teihin: sillä tapaa ei katsota miestä, jonka luona jo on ollut vuos'kausia."