— Schenefeldin emäntä, — jatkaa Wieten, — se, jonka luona minä nuorra ollessani palvelin, se tiesi kertoa, että jo ne menninkäiset on muuttaneet muuanne, kapineineen kampsuineen, muijineen mukuloineen.
— Ohoh! — sanoi Fiete. — Minne niin?
— En minä sitä tarkoin tiedä, mutta sinne ne kai meni, sinne Vaalermooriin tai Wilstermarschin seutuville; ties, vaikka olisivat lähteneet Elben toiselle puolelle. Theodor Storm se aina vaan väitti niiden menneen Dittmarschiin.
— Aina sinä siitä Theodor Stormista. Mikäs mies se oli?
— Jaa, että mikäkö? Ylioppilashan tuo sanoi olevansa. Useanlaiseen hän kävi siellä Schenefeldin puolella, hän ja muuan Müllenhoff. Ne sitten oli laiskajaakkoja ne! Kylästä kylään vaan kuljeksivat ja mieluimmin vaan tuommoisia vanhoja tarinoita kuuntelivat. Minä heistä varsinkin olin pääsemättömissä: tiesivät näet, että meidän emäntä osasi paljo sellaisia juttuja. Mutta emäntä itse ei heille koskaan kertonut. Siksipä he aina minun kimppuuni. Aina kun minä illalla lehmitarhaan menin lypsämään, niin jo he ovat siellä, ja ei muuta kuin ala tinkiä tarinoita. Puolen kiulullista maitoakin minulta joivat.
— No mitä he sanoivat?
— Johan sen kuulit. Olivat tietävinään kaikki paremmin kuin muut ihmiset. Jos mikä sananparsi, niin Storm se aina sen osasi toisapäin; ja jos mikä tarina, niin toiseen viisiin hän sen kertoi. Kehui aikanansa niistä semmoisista vielä kokonaisen kirjan kirjoittavansa. Jo minä häntä jo yhdenkin kerran sanoin tyhmeliiniksi ja jo jätin sinne lehmitarhaan ja läksin kiuluineni pois.
Fiete Krey katseli häntä tirkistellen.
— Mitä hän niistä menninkäisistä sanoi? Minne ne joutuivat?
— Mitäkö sanoi? Mitä se minua liikuttaa? Viis minä siitä.
Schenefeldin emäntä se kertoi näin: