"Jürgen Uhl, maavouti Wentorffista… muistelen tänä hetkenä sitä aamua, jolloin ensi kertaa astuit piirustussaliin. Selkäsi oli kumarassa, ikäänkuin olisit kantanut säkkiä, kätesi olivat känsäiset ja silmäsi nälkäiset. Sinä astuit vilpittömänä luoksemme, annoit jokaiselle järjestään kovettuneen kätesi ja sanoit lyhyesti, kuka olit, mistä tulit ja mitä halusit. Siitä hetkestä asti pidimme sinusta.
"Otimme sinut keskellemme ja varjelimme sinua; huomasimme nimittäin kohta että sinä olit vaarassa saada kolauksia. Me vuokrasimme huoneen sinulle, ostimme liinavaatteita sinulle, saimme sinut lähettämään pitkävartiset rasvanahkaiset saappaasi takaisin Aulangolle ja kiskoimme sinut irti kirjojen äärestä, kun pureuduit kiinni niihin kuin näätä tarikonkahvaan.
"Mutta kun me siten hääräilimme kanssasi ja suojelimme sinua… oh, me sinua!… niin huomasimme pian, mitä sinussa oli, että sinä olit noiden miesten täys'verinen jälkeläinen, jotka ominpäin tutkivat merta ja maata ja tähtiä, ja jotka rakensivat sulkuja, jotka pitivät, ja laivoja, jotka kestivät Pohjanmeren myrskyissä, ja jotka pusersivat huulensa yhteen, kunnes ne nitistyivät kapeiksi, ja jotka uteliaisuudesta ja kunnioituksesta rakensivat itselleen maailmankatsomuksen, jonka avulla vakava ihminen kylläkin tulee toimeen. Me hääräilimme vielä, Jörn Uhl, sinua 'suojellaksemme', ja saadaksemme sinuun hiukan kaupunkilaismaista herrasleimaa, kun jo havaitsimme istuvamme jalkojesi edessä ja kuuntelevamme sinua. Järjen puolesta olit sinä kymmentä vuotta meitä kehittyneempi, vakavuuden ja kokemusten puolesta kaksikymmentä. Siitä huolimatta olet aina kohdellut meitä kuin vertaisiasi: olet suopeana katsellut tuhmuuksiamme, monen niistä olet saanut estetyksikin; olet kuunnellut meidän kokemuksiamme ja olet laajentanutkin niitä jollakin valaisevalla sanalla. Lyhyesti, sinä olet ollut meidän maavoutimme, Jürgen Uhl, meidän kuninkaamme."
Silloin tunkihe esiin nuorin joukosta, erään papin poika Eteläsaksasta. "Kuulesta Dick", sanoi hän, "mitä tuommoista viitsit jaaritella! Tiedäthän, ett'ei Jürgen ilkeä kuunnella tuommoisia mairitteluja! Ja millä oikeudella ylialaan puhut meidän kaikkien puolesta?"
"Hiljaa nyt", sanoi Jörn Uhl ja katsahti piirustussalitovereihinsa jokaiseen vuoronperään. "Tiedätte, että pitkät ajat olen elänyt yksikseni ja huolien rasittamana. Sekä luontaisesta taipumuksestani että kovien kokemusten vaikutuksesta olen raskasluonteinen ihminen, jonka täytyy noutaa jokainen sanansa ja jokainen liikuntonsa rämisevin sankoin ja köysin syvältä syvyydestä. Jo kotonani oli ympärilläni ystävällisiä ihmisiä, jotka koettivat rohkaista ja reipastuttaa mieltäni: olettehan lukeneet Fiete Kreyn kirjeitä minulle, eikä Thiess Thiesseninkään nimi ole teille outo, Heim Heiderieteristä olen kertonut teille, ja tyttöni terveydeksi olette juoneet useammin, kuin oli teille itsellenne terveydeksi. Tätä rohkaisua, jonka nämä olivat alkaneet, olette te jatkaneet ja se olikin hyvin tarpeen. Jos te alussa olisitte tehneet pilaa minusta ja kummastelleet minua, ja olisitte pysytelleet etäällä minusta, silloin olisin jäänyt yksikseni, sillä toista kertaa en olisi ojentanut kättäni teille. Mutta nyt olitte te kohta ystävälliset ja omaiset kohtaani, te nuoret, ja siitä kiitän teitä!"
Juna oli lähdössään, ja Jörn Uhl astui vaunuun. Nuorin joukosta, tuo papinpoika kantoi sisään hänen matkalaukkunsa, ja sanoi siinä ohitse hipaissessaan hänelle: "Äiti kirjoitti ja lähetti sinulle terveiset."
Hän oli tullut eroitetuksi lyseosta, ja vuoden verran oli kohtalonsa häilynyt sen vaiheilla, tulisiko vielä lisään yksi hunningolle joutunut papinpoika, vai ei. Oli ollut pahoja kohtauksia siellä pappilassa ihanan Mainin varrella, oli ollut aviopuolisoidenkin kesken. Äiti oli sanonut: "Talossamme on rukoiltu liika paljon, ja pidetty muuta semmoista ulkohurskasta menoa, semmoinen ei maistu reippaalle nuorukaiselle. Nyt heittää hän tuon ulkonaisen kuoren mukana, joka on käynyt hänelle vastenmieliseksi, myöskin sen, joka on hyvää ja iäistä: rakkauden ja uskollisuuden." Ja isä oli vastannut: "Saatat olla oikeassa. Me papit joudumme helposti siihen vaaraan, josta puhut. Uskonto on hieno, hellävaroen käsiteltävä asia ja kostaa helposti sille, jonka tehtävänä on viranpuolesta käsitellä sitä. Mutta jos ajattelit siten, olisi sinun pitänyt puhua siitä minulle. Sen sijaan olet selkäni takana antanut hänelle rahoista, jotka olit saanut kokoon kanatarhasta, ja hän vuorostaan on toimittanut ne tuolle pyylevälle kapakoitsijalle, tuolle joka elää laiskana loisena toisten ahkerain kustannuksella.".. Sitte oli hän lähetetty piirustuskouluun ja oli siellä joutunut tuon kapeakasvoisen friesiläisen talonpojan käsiin, joka puski päätänsä tieteihin sitkeällä itsenäisyydellä kuin härkä pilttuun seinään. Ja vähitellen varmeni hän elämänkäsityksensä hämmingistä ja humusta. Jörn Uhl oli voinut kirjoittaa isälle kirjeen, joka lupasi hyvää, siihen oli tullut äidiltä kyynelten kostuttama vastaus. Vielä on verensä kyllä hieman levoton. Myöhemmin työskentelee hän jonkun vuoden Holsteinissa Jörn Uhlin johdolla. Sitte lähtee hän ulkomaille. Tietysti. Täytyyhän hänen saada vakuus siitä että maa todella on pyöreä. Mutta hän on lähtevä maastaan semmoisena, joka on tuottava kunniaa sille.
Siitä nämä äidin terveiset.
Nyt lähtee juna liikkeelle. Tuuli puuskuu ikkunoita vastaan, suuria vesikarpaloita lyö ruutuihin. Ohitse liitävän savun takaa häämöttävät talot ja kylät, kankaat ja metsät epäselvinä harmaasta sadesumeesta. On ilma semmoinen, jolloin tuntuu ylen joutavalta kaikellainen tulevaisuuden suunnitteleminen ja ylipäätään kaikkikin toimiminen; sillä eihän näytä olevan mitään toiveita siitä, että sade koskaan taukoaisi tai että itse aurinkokin vielä joskus loistaisi taas.
Mutta Jörn Uhl tuntee tuon tuulen ja tuon sateen. Usein on se valellut Uhlin peltoja, sillä välin kun hän auransa takana on astellut vakoa ylös, vakoa alas. Hän tietää että täytyy kyntää, kyntää, täytyy huonollakin ilmalla ja odottaa kärsivällisesti vaan, aurinko pilkistää kyllä aikanaan esiin. Niinpä istuu hän käsi polvella ja katselee valuvia pisaroita ja mukana liitävää sumumaailmaa, ja ajattelee milloin Wentorffilaista nuoruuttaan, milloin Fiete Kreytä, milloin nahkuria Buffalossa, milloin Wieten Penniä, joka valkeahiuksisena ja kumaraharteisena istua kyyröttää Aulangolla takan ääressä, milloin taas sotaveikkonsa savikaivoksia. Sieltä on hän nyt ensiksi saava työtä ja leivän. Lopulta jäävät ajatuksensa Lisbeth Junkeriin ja omaan poikaansa, joka nyt jo kaksi vuotta on ollut hänen luonaan hänen kotonaan, syönyt hänen pöytänsä ääressä ja nukkunut hänen vuoteensa vieressä. Mutta kun ajatuksensa kauan ovat liikkuneet siinä, lentää mielensä ylitse varjo, hän on johtunut ajattelemaan sisartansa Elsbeä.