Hampurissa lähti hän kiireesti tekemään matkaa läpi koko puolen kaupunkia. Useat kerrat täytyi hänen kysyä tietä. Lopulta rupesivat paikat tuntumaan hänestä tutuilta, sitäpaitsi joutui hän erääseen koulupoika parveen. Ja aivan oikein näkyi tuossa tädin puodinikkuna: Ellin Walterin kirjoitus- ja kouluvihkoja. Hän seisahti hetkeksi: ajatuksensa olivat niin kuohuksissa. Mutta kun hän huomasi, kuinka parvi pikkumiehiä rohkeasti taivalsi sisään, lähti hän heidän mukanaan.
Lisbeth seisoi tiskin takana ja nosti syrjään muutamia laatikkoja, eikä katsahtanut ylös, vaan sanoi hienoon hillittyyn tapaansa armaalla kirkkaalla äänellään: "Odottakaa hiukan, olkaa hyvä."
"Pyydän", vastasi Jörn, "toimittakaa ensin näiden herrojen asiat."
Silloin hellitti Lisbeth laatikoistaan, oijensi tiskin ylitse kätensä hänelle, punastui, oli ihmeissään ja kummissaan ja sanoi: "Lapsi tulee kohta koulusta… Mitä sinä haluat? Kahdenkymmenen pfennigin edestä teräskyniä? Imupaperia? Täss' on. Maksaa voit huomenna. Vesiviivoitettu vihko? Älä töhrää niin vihkojasi! Lapset, nyt minulla ei ole aikaa, nyt minulla on korkeita vieraita. Katsokaas vaan: tuo iso mies on leikkinyt minun kanssani, kun olin niin pieni vielä kuin te… No, nyt, Jürgen, nyt olemme yksin. Täti on päivällislevolla… Laske laukkusi tähän. Kuule… Jörn… älä noin. Ah, Jörn… ole hiljempaa… Ah, mitä sinä puhut!"
"Nyt on lettisi auennut!"
"Ja… oi, Jörn!… Elsbe on kirjoittanut! Jörn! Elsbe on kirjoittanut Aulangolle. Hän palaa Amerikasta takaisin. Thiess on täällä jo odottamassa, hän asuu vanhassa huoneessaan ja juoksee jokaista laivaa vastaan, joka tulee sieltäpäin. Hellitä nyt, Jörn!… Minä kuulen hänen askelensa… Näetkös, tuossa on pikku poikamme!"
"Isä pojani! Melkein olin säikähtyä. Sinäkö se olet?"
"Minä, minä!" puheli Jörn Uhl, oli polvillaan jo, ja silitteli lastaan hänen valkeille hiuksilleen ja katseli häntä hänen kirkkaihin silmiinsä.
"Mutta oikein totta, isä! Mutta mitä sanot siitä, että käyn täällä koulussa! Lisbeth on vienyt minut sinne vaan! Sieltä minä nyt juuri tulen!… Jäätkö nyt meidän kanssamme?"
"Kyllä… ainaiseksi."