— Wieten, kuule! Mitä se Storm sanoi meidän Kultahetteestä? Sanoiko hän samaa kuin sinä vai sanoiko muuta?
— Johan minä arvasin, — virkkoi Wieten, katsoen terävästi poikaan. — Sinä näyt uskovan Stormia enemmän kuin minua. Sinulle pitää aina olla jotain uutta… Kultahetteestä… siitä en minä siihen aikaa vielä tiennyt yhtään mitään. Tänne tultuani minä vasta siitä sain kuulla, kun olin nähnyt sen.
Fiete Krey nojasi leukansa kättä vastaan ja katsoi suoraan Wieteniä. Noissa pojan pyöreissä silmissä, jotka tavallisesti katsoivat niin raskaasti ja julkeasti maailmaa, asui nyt raskas mietintä. Kultahete oli vähän matkan päässä kylästä, eräässä painanteessa ylämaan rajalla. Siinä hänen suurten, salaisten toivojensa maa.
— Wieten, kerro siitä jotain.
— Minuakos uskot, vai sitä pitkäkoipista?
— Sinua! — sanoi Fiete Krey ja löi nyrkkinsä pöytään
— No kuule sitten. Tällainen oli sen asian laita… Täällä kuuluu ennen muinoin eläneen muuan upporikas mies, joka kuoli lapsetonna. Mutta sitä ennen hän oli kerran synkkänä yönä mennyt tuonne painanteelle ylämaan rinteessä ja oli viskannut kaikki rahansa hetteesen. Ja nyt käy semmoinen puhe kansassa, että kun hetteesen sauvan pistää, niin siellä kumahtaa. Toiset sanoo taas, että kun katselee sinne hetteen pohjalle, niin näkee siellä välistä pienen, harmaan äijän; se istuu siellä kolmikolkkainen hattu päässä. Niin, semmoista se on… Kerran läksi kolme miestä yösydännä sinne. Sanaakaan puhumatta he kaivoivat penkosivat sen hetteen ihan pohjaa myöten, ja viimein siellä tuli suuri muurikattila vastaan. Nyt miehet laittoivat aukon yli vipuvärkin semmoisen ja nuorat sitoivat kattilan korviin ja ala vääntää kattilata ylös. Mutta tuleepa tuossa äkkiä hirmuisen suuri heinäkuorma, kuusi harmaata hiirtä edessä, menossa marskille päin. Se mennä suhahtaa heidän ohitsensa ja yhtä vimmattua vauhtia ylös Ringelshörnin huipulle. Miehet ei kuin hammastaan purevat, mutta eivät äännä. Kattilata vaan yhä ylemmäs vääntävät ja jo saavatkin sen ihan maan tasalle. Mutta silloin tulee muuan harmaa mies, vanhan valkoisen hevosen seljässä, ja ohi ratsastaessaan sanoo hyvää iltaa. No… miehet ei tuosta millänsäkään eivätkä puhu, ei niin halaistua sanaa. Mutta harmaa mies se pysäyttää ratsunsa ja kysyy, tokkohan muka vielä mahtais saada kiinni sen heinäkuorman. Silloin yksi niistä kolmesta suuttuu ja ottaa ja kiljaisee: "Sinä senkin pentele! Sinä juupeli!" Mutta kas silloin ei muuta tarvinnut. Vipuvärkki särkyi siihen paikkaan, kattila pudota rymähti hetteesen takaisin, ja tiessään oli harmaakin mies. —
— Mutta äsken, — sanoi Elsbe, — äsken sai Fiete kultaa noita-akalta, tiedäthän siltä, joka asuu siellä Hoopin kuusistossa. — Elsbe kopeloi hameessansa, veti esille kiiltävän rahan ja pani sen pöydälle eteensä.
Fiete Krey katsoa tuijotti rahaan. Sitten hän! käänsi silmänsä väkisinkin, niinkuin pahantekijä, jota toinen pitelee niskapäästä ja vilkaisi Wieteniä silmiin.
Tämä uhkasi kädellään ja sanoi: "Jos sinä tässä rupeat tyhmyyksiä tekemään, niin saat sukanvarrella korvilles, ja voileivistä tulee kerrassaan loppu."