Fiete katsoa murjotti pöytään eikä hiiskunut mitään. Sitten hän rupesi näyttämään Elsbelle, mitä hänellä oli taskuissaan. Ja sitten hänen piti ruveta näyttämään temppujansa.
Jörn sysäsi syrjään koko leluvarastonsa, rihmat ja rullat, sakset ja puupalikat ja virkkoi:
— Annas tulla, Fiete!
— Temppu! — huusi Fiete Krey. Hänen nokkelat sormensa näpelehtivät jotain pöydän alla, mutta pöydällä hyppeli puoleen ja toiseen kaksi kirjavaa kiveä, jotka hän oli tullessaan löytänyt hiekkahaudasta.
— Vielä yksi!
— Temppu! — huusi Fiete Krey. Hän ojensi molemmat kätensä muitten nähdä: niissä ei ollut mitään. Sitten hän pisti ne jälleen pöydän alle, ja äkkiä nousi muuan harmaa elävä, pitkähäntäinen semmoinen, pöydälle ja mennä hujautti Elsbeä kohti, niin että tyttö rukka oikein säikähti ja vetäysi taaksepäin. Mutta kun elukka toista kertaa sujahti ohitse, sieppasi Jörn sen käsiinsä, päästi kovan naurun ja sanoi: "Tämähän on Elsben vanha nenäliina!"
— Kas niin! — virkkoi Wieten. — Jo niitä nyt riittää temppuja täksi iltaa. Maata nyt!
Ja sanaakaan sanomatta menivät lapset nurkkaan, missä vuode seisoi. Talon lapset alkoivat riisua yltään, ja Fiete sai päästää auki pikku tytön hameennauhat ja vetää häneltä sukat jalasta. Sitä tehdessään hänen piti kertoa, mitä kaikkea hänelle tänä päivänä oli matkalla tapahtunut: oliko se iso koira ollut kartanon pihalla, oliko hän mistä talosta saanut päivällistä, olivatko marskilla pojat ärsytelleet hänen koiriansa ja heitelleet häntä itseänsä kivillä.
Hän kertoi, ääntänsä pidätellen, että tänään ne pojat taas siellä marskilla olivat häntä hätyytelleet.
— Miks'et puolias pitänyt? — kysyi Elsbe.