— Eihän sitä miten… Ne oli justiin tulleet koulusta, ja yks kaks ne oli minun ympärilläni.
— Uhlejako ne olivat? — kysäisi Jörn.
— Uhleja tietysti, Uhleja joka mies, Dickhusenista ja Neudeichistä ja muista senpuolisista kylistä.
— Etkös päässyt pujahtamaan tiehes? — kysyi Elsbe.
— Vetohihna oli sotkeuksissa. Koirat ei päässeet juoksemaan.
— Mitäs sinä teit? Antoivatko ne selkään sinua?
— Ei ne oikein uskaltaneet käydä minuun käsiksi; pelkäsivät koiriani. Ne ois purreet ihan varmaan, jos ken ois minuun kajonnut. Mutta ei siinä ollut sittenkään lysti olla: kiviä näet alkoi jo lennellä ympäri korvia.
— Poika! poika! — puheli Elsbe. — Mitäs sinä teit?
— Ei siinä ollut siekailemista. Pojat! sanoin minä, olettekos te kuulleet sitä Ukulien ja Krääkkäin juttua? [Tässä on sananleikki, jota on vaikea saada suomeksi. Uhl alasaksan kielellä on sama kuin yläsaksan Eule (suomeksi: pöllö, Hämeessä: ukuli); Krey alasaksassa on sama kuin yläsaksan Krähe (varis, leikillisesti: krääkkä). Suomentajan muistutus.]
— Emmähän myö oo! — sanoivat pojat.