"Noh niin, tämä osuu ohitse siitä ja ottaa pidintukun rattailta ja vie mennessään. Siten olen useasti menettänyt parhaimman, mitä minulla on ollut, kun minulle yhtäkkiä on sattunut jotain muuta mieleen, joka on saanut pääni kuumaksi. Minä en ole kuten Thiess, joka pitää turvesäkistään, ja huutaa puol'sataa ihmistä avukseen.
"Me olimme, minä ja Trina Kühl eläneet jonkun vuoden yhdessä, lapsettomina. Silloin saimme kirjeen Jasper Kreyltä Wentorffista, että hänen Trina-tätinsä olisi kuollut ja että hän nyt vihdoinkin saisi periä hänet. Silloin jätin vaimoni ja farmini sille hyvälle ja tulin tänne noutaakseni itse nuo tuhat- tai parituhatta markkaa. Pelkäsin nimittäin, ettei Jasper Krey lähettäisikään niitä minulle, vaan tuhlaisi ne, kuten ensi perintönsäkin.
"Vaimoni oli jäänyt yksin yksinäiselle farmille; mutta minä olin jättänyt hänet ja farmin erään nuoren saksalaisen, erään schlesialaisen huostaan, joka omisti naapurifarmin. Hän oli erään lääkärin poika, oli yrittänyt opintielle, mutta oli perinyt äidinpuolelta liika levottoman veren. Tämä oli nimittäin erään saksalaisen löytöretkeilijän tytär, ja oli, kun äitinsä vielä kantoi häntä sydämensä alla, saanut vanhempiensa kanssa matkustaa monta sataa penikulmaa Indiassa ja Austraaliassa. Se vaikutti sen, ettei hän jälkeenpäin elämässään saanut missään lepoa. Kun hän Schlesiassa oli tullut lääkärin rouvaksi, teki hän sisäisen levottomuutensa pakoittamana suvet ja talvet viikkoja kestäviä pitkiä kävelyretkiä kylästä kylään. Tämä levoton matkailuhalu on, vaikkakin lievemmässä muodossa, periytynyt kaikille hänen lapsilleen; nämä ovat kaikki, kun vaan kynsille ovat kyenneet, järjestään lähteneet kotoaan vieraisiin maihin. Yksi näistä lapsista oli siis tullut Ameriikkaankin ja oli sattunut naapuriksemme. Hän oli rehellinen, järkevä mies. Hänen älykkyytensä oli meille, yksinäisiä kun olimme, huviksi ja useasti hyödyksikin, hänen suoruutensa vaikutti, että rupesimme pitämään hänestä.
"Usein iltaisin tulimme yhteen. Silloin pelasimme aluksi hiukan korttia. Se rupesi pian sentään pitkästyttämään minua, minä luin englanninkielisiä sanomalehtiä, joita hänellä oli mukanaan: minähän tahdoin perehtyä maan kieleen, minähän kun aioin rikastua maassa. Rutiköyhäksi minä siellä tulin.
"Sillä välin kun luin siinä, ja aina joukkoon kysyin jonkun sanan merkitystä, jota en ymmärtänyt ja olin hyvilläni, kun he niin hyvässä sovussa pelasivat siinä, tai ystävällisesti juttelivat keskenään, jolloin aina kuuli Trina Kühlin sekoittavan alasaksalaisia sutkauksiaan englanninkieleensä, kuten naurisviipaleita papusylttiin. Se oli kaikki minulle mieleen ja olin hyvilläni siitä, sillä seurustelusta naapurini kanssa oli minulle suurta hyötyä. Hänellä oli erityinen kyky mukautua ja tutustua maan tapoihin, hän kotiutui puolessa vuodessa paremmin oloihin kuin moni kahdessakymmenessä. Sitte pidin siitäkin, että vaimolleni oli hänestä jotakin hupia, hän oli nimittäin aiemmin jo useasti valittanut: 'Sinä olet niin ikävä. Kerrohan edes jotain!' Ja jos minä sitte kerroin jotakin, ei se laisinkaan huvittanut häntä: 'Sinä et osaa kertoa'. Viimein huomasin kerta, että hän oli erinomaisen hellä kohtaani, kun naapurimme taas oli käynyt illalla meillä. Hän oli muutoin hieman kylmäkiskoinen minulle, ja välistä näytti hän tuntevan suorastaan vastenmielisyyttä kohtaani, niin että olin joskus puolin leikillä puolin tosissakin sanonut: 'Näyttää, kuin et sinä oikein pitäisi minusta'. Siinä oli nyt tapahtunut muutos.
"Nyt siis, kun minä saan Jasper Kreyn kirjeen ja matkustan pois, jäävät nämä kaksi yksin erämaahan. Kuuden penikulman piirissä ympärillä ei ketään kristisielua muuta kuin he kahden ja eräs vanha kuuro ukko, jonka olin hankkinut hoitamaan karjaa. Ja vähitellen, piankin, olivat he päässeet niin pitkälle, että he aamusin toivottivat toisilleen hyvää huomenta pystyttämällä katolle valkean salon: sitenhän kutsutaan Saksassa työväki ruualle pelloilta. Pian pitivät he tyhjänpäiväisenä, että kumpikin söi erikseen. Niinpä meni vaimoni aamupäivisin hänen luokseen ja valmisti hänen ruokansa, sitte söivät he yhdessä ja kohta ruuan jälkeen juoksi vaimoni kotiin. Pian tuli hän joka ilta vaimoni tykö pelaamaan korttia. Pian lakkasivat he pelaamasta korttiakin, ja rupesivat istumaan toisiaan vastapäätä ja koettamaan ottaa toisiaan käsistä, kun naapurini oli sattunut tavoittamaan vaimoni käden, piti hän siitä kuin terävästä miekasta, kun vaimoni taas oli tavoittanut hänen kätensä, oli hän kohta hellittänyt siitä, kuin olisi saanut käteensä hehkuvaa rautaa. Pian olivat he riemulla ja tuskalla havainneet, ett'eivät he voineet olla ilman toisiaan.
"Silloin olivat he saaneet minun kirjeeni siitä, että minun täytyi mukaan sotaretkelle Ranskaan. Siitä päivästä rupesivat he tutkimaan sanomalehdistä, joko sota pian olisi lopussa, olivat ryhtyneet kirjevaihtoon saksalaisen komitean kanssa Newyorkissa ja tiedustelleet, oliko kaatuneiden luettelossa ollut numero kahdeksankymmentäkuusi, Johan Fredrik Krey, sama joka tässä nyt istuu edessänne. Ja kumpikin on kyllä huomannut toisensa toivon: 'Ett'ei hän sentään enää palaisi'. Rupesi vähitellen ilo kääntymään tuskaksi. Olivat puhuneet suhteestaan suoraankin. 'Me rakastamme toisiamme. Mitä pitää meidän nyt tehdä?'
"He päättivät koettaa katkaista kaikki väliltään. Naapurini matkusti muutaman ystävänsä luokse, joka pyydysteli kaloja ja lintuja Michigan järvelle, ja aikoi jäädä sinne siksi, kunnes minä palaisin. Mutta sota venyi pitkällöiseksi. Naapurini näki yhä selvemmin hänet edessään semmoisena kun hän hiljaisin kasvoin istui ikkunassa ja katseli kaukaisuuteen. Sitte rupesi hän varmasti uskomaan, että vaimoni oli suuressa vaarassa ja kutsui ääneen häntä avukseen. Silloin jätti hän ystävänsä ja saapui yöllä vaimoni luokse, ja istui hiljaa hänen ovensa edessä kunnes aamu alkoi valjeta.
"Ja silloin, aamun ensi säteitten sarastaessa, tuli hän, jonka hän luuli olevan omassa huoneessaan, peltojen poikitse hänen omalta huoneeltaan käsin. Kun vaimoni silloin oli nähnyt hänet kynnyksellä istumassa, oli hän rutistanut otsaansa ja tunnustanut, että hän oli nukkunut hänen huoneessaan, hänen villapeittojensa alla. Silloin olivat he astuneet yhdessä sisään ja päättäneet taistella rikosta vastaan, niin kauan kuin voivat, mutta sitte rikkoa; kun minä, Fiete Krey sitte palaisin, maksaisivat he rikoksensa puhtaassa rahassa tuon ankaran sanan mukaisesti: 'Kuolema on synnin palkka'.
"Kun he olivat tehneet tämän päätöksen, saivat he hiukan rauhaa. Ajatus, että me voimme tehdä sen ja voimme jättää sen tekemättä, ajatus, että oli vapaa ja että voi itse määrätä kohtalonsa, teki heidät ylpeiksi. He ovat katsoneet toisiaan silmiin ja nauraneet ja nyökäyttäneet toisilleen päätä, ja ovat iltasin eronneet toisistaan sanoilla: 'Huomenna, jos tahdomme! Huomenna!' Siten olivat he neljä viikkoa hillinneet kuumaa haluaan.