"Silloin palasin minä Saksasta, ja sattui että eräs farmarin poika, jolla oli hyvä hevonen, ennätti ennen minua perille ja toi vaimolleni sanan, että noin runsaan tunnin kuluttua tulisin. Silloin oli heillä kummallakin lyhyt ja tulinen neuvottelu: 'Mitä teemme? Yhden ainoan kerran?' Ja ajan, jonka lintu tarvitsee visertääkseen sanoivat he: 'Tämän ainoan kerran'.
"Mutta yht'äkkiä selkeni heille. Sitä varten olemme niin kauan ja niin uskollisesti taistelleet pahaa vastaan, että voittaisimme sen. 'Tule! Noustaan hevosille. Menemme häntä vastaan. Ja kerromme hänelle vielä tänä iltana kaiken'.
"Niinpä tulivatkin he minua vastaan. Ja illalla, kun itse olin kertonut kaiken kerrottavani, ja kun saatoin naapuriani hänen talolleen, kertoi hän minulle heidän rakkaudestaan, heidän taistelustaan ja voitostaan. En virkannut suuria siihen. Mutta kun olin eronnut hänestä, ja hän oli niin pitkän välimatkan päässä minusta, ettei hän enää voinut kuulla minua, silloin nauroin minä ääneen. Saapuessani vaimoni luoksekin nauroin vielä. Me panimme maata ja hän oli hyvä ja hellä kohtaani ja minulla oli onnellinen yö ja mietin ja nauroin itsekseni: Onnipa tämä oli, Fiete Krey, että näin on käynyt. Väliäpitämättömyys ja uneliaisuus on nyt mennyttä. Nyt sinulla on oivallinen vaimo. Nyt hän on herännyt. Sinun pitää olla kiitollinen naapurillesi.
"Thiess, kuinka tuhma olin! Oh, sinä et ymmärrä tuota! Lisbeth! Fiete Krey, yksi nokkelimpia Kreijejä, oli sillä erää tuhmaa tuhmempi. Eräänä päivänä, kun hän taas oli sylissäni ja suuteli minua tulisesti, melkein kuin mieletönnä, kysyin minä, miksi hän sulki silmänsä niin lujaan: silloin vastasi hän, että hän kaikissa hyväilyissään aina ajatteli sitä toista ja koko rakkaudellaan aina oli hänen luonaan. Minä sain olla siitä pahoillani, tai en, hän ei voinut toisin. Se oli hänen onneton kohtalonsa.
"Silloin selkeni minulle, että nyt oli tilamme huonosti. Neuvottelin tyyneesti hänen kanssaan asemastamme. Kysyin, oliko hän pitänyt minusta silloin, kun tuli vaimokseni. Silloin vastasi hän: hän oli silloin ollut vasta seitsemän-, kahdeksantoista vanha, nuori kokematon tyttö, joka vielä ei tuntenut itseänsä ja elämää. Mitä tietää tuommoinen olento, puolin lapsi vielä sielultaan ja hengeltään, siitä, mikä tulisi olemaan hyvää hänelle, mikä ei, hänen kaikki ominaisuutensa kun kehkenevät ilmi vasta kun hän on kahdenkymmenenviiden? Hän sanoi olevansa vakuutettu siitä, että sen, minkä hän oli kokenut, saavat useimmat muutkin kokea, jotka menevät niin nuorina naimisiin kuin hän, useimmille koittaa nimittäin aika, jolloin he osaavat nähdä todellisesti maailmaan ympärillään ja ymmärtävät elämän, ja silloin selkenee hänelle, että tuo tai tuo olisi ollut elämäsi onni ja autuus, eikä tuo, jonka rinnalle tulit sidotuksi, kun vielä et ymmärtänyt mitään.
"Silloin kysyin häneltä: 'Eikö tässä enää voi tulla mitään muutosta? Tuletko rakastamaan häntä niin, että kaikki ajatuksesi ja koko mielesi on häneen kiintynyt?' Hän vastasi siihen: 'Aina kuolemaani saakka. Minä olen luotu häntä varten ja hän minua. Siksi on Jumala saattanutkin meidät yhteen täällä. Sinuakin varten on luultavasti joku olemassa, et ole vaan löytänyt häntä vielä!' Kysyin silloin häneltä: 'Jos nyt kuolisin, niin olisiko se mieleesi?' Hän vastasi: 'Olisi'. Kysyin silloin: 'Etkö siis tunne minua kohtaan mitään? Olenhan sentään aina ollut uskollinen ja hyvä kohtaasi. Lähdithän minun kanssani kodistasi vieraille maille, ja nyt tahtoisit mielelläsi vapautua minusta?' Hän purskahti katkeraan itkuun. Minä taas läksin ulos. Minua kammostutti. Minä ajattelin: tämä ei ole mitään avioelämää enää ja minulle selkeni, että tästä täytyi tulla loppu. Ylpeyteni kyllä kiehahti hereille. Ajattelin: 'Kas tuossa nyt on palkkasi vaivannäöstäsi, uskollisuudestasi ja rakkaudestasi!' Mutta minun piti sentään tunnustaa että hän oli syytön. Hän, ja hänen mukanaan minä olimme joutuneet kohtalon uhreiksi, joka oli vahvempi kuin me molemmat onnettomat ihmisparat.
"Niinpä siis, kertoakseni lyhyesti; minä purasin hampaani yhteen, päästin hänet valjaista ja lähetin erääseen saksalaiseen perheeseen, siksi kunnes avioliittomme tulisi puretuksi. Siellä eli hän sentään enää ainoastaan kolme kuukautta. Sitte syöksyi hän veteen. Eräs iäkäs holsteiniläisvaimo, joka oli kotoisin Nortorffin seuduilta, oli siellä ollut hänen uskottunsa. Joka päivä oli hän hänelle puhunut meistä kummastakin, oli syytellyt itseään ja taas puolustellut ja aina alkanut alusta taas. Tuosta toisesta oli hän sanonut: 'Me kuulumme yhteen. Sydämeni on hänen luonaan päivät ja yöt'. Minusta oli hän sanonut: 'Hän on aina ollut hyvä minulle. Alinomaa näen hänet edessäni, kuinka hän yksin vakaine kasvoineen kuljeksii tyhjässä kodissaan'. Sitte oli hän kirkahtanut: 'Jumala auttakoon minua tässä hädässäni! Mitä pitää minun tehdä!' Lopulta hämmentyi järkensä, kun sitä siten temmottiin kahtaanne.
"Sain tiedon kuolemantapauksesta, ja me molemmat ratsastimme paikalle. Sanaakaan emme vaihtaneet matkalla, joka kesti yhden päivän ja yhden yön. Ruumisarkku oli lyöty kiinni, me emme saaneet nähdä häntä. Arkku oli tehty neljästä jykevästä valkokuusisesta lankunpalasesta, olivat pihalla sahanneet sitä neljä päivää. Erään vehnäpellon kulmaukseen hautasimme hänet, kirkkotarhaa ei siellä nimittäin vielä ollut.
"Tällainen on kertomus Trina Kühlin elämästä. Hän oli pienpiikana Uhlilla. Muistathan vielä Wieten, minkänäköinen hän oli? Te tunsitte hänet kaikki. Sinäkin kai, Lisbeth?"
"Ja omituisinta on tässä", jatkoi Fiete Krey ja tuijotteli otsa runneltuna pöydänkanteen, "että nuo kaksi jalointa asiaa, jotka maailmassa ovat, nuo molemmat ylhäiset ja jalot kuningattaret, uskollisuus ja rakkaus, joutuivat eripuraisuuteen keskenään, vimmoissaan sylkivät toisiaan päin silmiä ja kynsivät toisiaan, ja siten repivät minun suloisen perhoseni, joka juuri sattui liihoittelemaan niiden välillä. Ja mitä pitää ajatella kristillisestä avioliitosta? Pastori sanoi vihkiessään: 'Sitä minkä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen eroittaman'. Ja siten ajattelimme mekin molemmat. Vilpittömämmällä mielellä ei ole ikinä yksikään ihmispari astunut vihkialttarin eteen. Me olimme kuin kaksi lasta. Kuinka onnettomat ovatkaan ihmiset kuin parhainkin meissä ryhtyy taisteluun parhainta vastaan ja kirskuttelee hampaitaan.