"Kerroin myöhemmin koko jutun eräälle saksalaiselle pastorille, eräälle hienotunteiselle ja mielevälle miehelle — asuin silloin Chicagossa — ja kysyin häneltä, miten hän sen selittäisi. Rehellisenä miehenä tunnusti hän, ett'ei hän osannut sitä selittää; tekisimme sentään parhaasti, kun uskoisimme, että Jumala oli kovan välttämättömyyden pakosta sallinut tämän onnettomuuden tapahtua. Meidän pitäisi uskoa ja luottaa vaan, että oli ystävällistä ja tarkoituksen mukaista se, joka nyt näyttää kamalalta arvoitukselta. Hän oli järkevä hyvänsuopa mies. Hän ei puhunut sillä tapaa, kuin useat muut papit, jotka näyttävät tuntevan jokaisen karjapolun, jota enkelit käyvät, kun ovat toimittamassa Jumalan asioita maan päällä, ja jotka puhuvat kuin olisivat olleet mukana silloin, kun 'aamutähdet luojaansa ylistivät'."
Johan Fredrik Krey Wentorffista vaikeni ja katsoi taaskin ajatuksissaan eteensä. Thiess oli kääntynyt takalta käsin ja istui rinta sisäänpainuneena ja katseli häntä ja näki nyt vanhan ystävänsä otsalla sen kirjoituksen, jonka elämä sille oli kaivertanut siitä päivästä, kun hän silloin viisitoista vuotta sitten oli istunut hänen rinnallaan rattailla noiden kolmen tammen luona matkalla ulos avaraan maailmaan, rinnallaan tuo soma hoikka tyttönen. Tuota kokeakseenko, olivat he lähteneet ulos maailmalle? Älypää Wieten istui kumaraisena takan ääressä, oli antanut sukankutimensa vaipua syliinsä ja katseli ajattelevan näköisenä eteensä maahan. Hän näki tuon pienen, valkeatukkaisen tytön somine viattomine lapsenkasvoineen seisomassa vierellään Uhlin kyökissä ja ajatteli hänen merkillistä loppuansa. Ja hartaana, ikäänkuin asetetaan valkeaksi hankittua ruumista ruumisarkkuun, liitti hän tämän edellisten elämänsä muistojen joukkoon.
Hän oli viime vuosina muuttunut vielä hiljaisemmaksi. Kun Thiess joskus sanoi hänelle: "Lue edes jotakin, Wieten", saattoi hän vastata: "Olen kokenut niin monellaista, mitä uutta voisin siis enää lukea tai kuulla?" Kun Thiess sanoi: "Kerrohan jotakin Wieten", vastasi hän: "Eihän se kumminkaan ole miksikään hyväksi; me ihmiset emme kumminkaan voi missään muuttaa mitään." Hän istui ja oli mietteissään, kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ja lähti ulos. He kolmen sisällä kuulivat hänen hapuilevat askeleensa kovalla kylmällä lumella. He tiesivät ennaltaan, että hän käväisi talon ympäritse ja tähysteli, niin kauas kuin silmänsä kantoivat tähtien valossa, näkyisikö lasta jo. Mutta kukaan heistä ei sanonut sanaakaan, eikä kukaan kohottanut päätään, kun hän taaskin palasi sisään ja väsyneenä istahti takan ääreen.
Kohdakkoin sen jälkeen lähtivät he levolle. Thiess ja Jörn menivät huoneeseen, jossa yhdessä nukkuivat. "Uneliaisuudesta ei nyt enää ole haittaa, Jörn", sanoi vanhus. "Kun tulin seitsemännellekymmenelle, hävisi se. Nyt rupeaa jo unettomuuskin kiusaamaan. Mene sinä levolle vaan, poikaseni, minä kävelen tässä vielä hiukan edestakaisin."
Thiess Thiesseniä oli vanhetessa yhä pahemmin ja pahemmin ruvennut rasittamaan unettomuus, se rasitti häntä niin että jo paljas alallaan oleminenkin kävi hänelle sietämättömäksi. Seitsenkymmenvuotisena kävi hän puoliöihin tuolla tapaa edestakaisin vuoteen ja ikkunan väliä, jolloin hän aina pysähti hetkeksi ikkunan ääreen ja tähysteli ulos yöhön. Näinä kolmena viikkona ennen joulua sai tämä iltainen käveleminen ja ikkunassa seisoileminen alkunsa.
"Mahtaako hän tulla, Jörn? Ell'ei hän jouluaatoksikaan tule, sitte ei hän tule ollenkaan."
"Ja jos hän nyt tulee?!"
Hetken perästä sanoi Thiess: "Siitä en minä vielä viitsi huolehtia… jos hän vaan tulee… Kuuletko? Siellä nousee itätuuli! Jos hän nyt on matkalla: lapsi, lapsi parka."
Jörn Uhl seisoi toisessa ikkunassa ja sanoi: "Aiemmin, kun vielä olin sangen nuori, luulin minä, että ihmistä voisi kohdata ainoastaan kahdenlaatuisia asioita, semmoisia, joita voi taivuttaa ja semmoisia, jotka voi murtaa. Sittemmin, noina suruisina vuosina, olen oppinut tuntemaan, että niitä voi löytyä kolmannenkin laatuisia. Ne seisovat hetken taikka vuosikausia ihmisen edessä ikäänkuin julma musta ja kamala hirviö, joka par'aikaa kohottaa peloittavaa käpäläänsä, jossa kuolleet valkeat kynnet välähtelevät. Minkä taitaa ihminen sille? Taivuttaa se syrjäänkö, mielistellä sitä, valhetella? Turhaa vaivaa. Siinä seisoo se vaan, ihan edessäsi! Ja se on mielipuoli, Thiess! Sillä ei ole järkeä, se on kamala kammottava olento. Käydäkö käsiksi siihen ja hyökätä sen kimppuun? Turhaa vaivaa: se on paljon vahvempi kuin sinä. Niinpä… mitä jää siis enää tehtäväksi tuommoista hirviötä, tuommoista maahanmasentavaa kohtaloa vastaan? Ainoastaan yksi mahdollisuus jää. Täytyy sanoa: annatko minun kuolla vai elää, tuhootko minut ja kaiken, joka on rakasta minulle, vai et, hämmennätkö iäisellä uhkaamisellasi ja kurotetulla käpälälläsi järkeni, vai et, tee kuinka itse ikinä mielit, mutta sen sanon sinulle: kumpikin tapahtuu Jumalan tahdosta, josta minä varmasti uskon, että hänen asiansa — se tahtoo sanoa: hyvyys — on voittava minussa ja kaikkialla. Näetkös, Thiess, se on kantani nyt tässä Elsbenkin asiassa."
Ukko rupesi taas astelemaan edestakaisin, astui ikkunan ääreen ja katseli kauan ulos. "Jörn", sanoi hän matalaan, "uskotko sitte ihan varmasti, että kaikella, mikä tapahtuukin, kaikella silläkin suruisalla, mitä sinä ja minä olemme saaneet kokea, kaikella sillä, jota Wieten Penn nuoruudessaan on saanut elää ja mitä Fiete Krey on kokenut Trina Kühlin kanssa, kaikella sillä kurjuudella, jonka ovat saaneet aikaan Uhlilla ja sisaresi onnettomuudella, uskotko sinä, että kaikella sillä on ollut hyvä tarkoituksensa; minä tarkoitan, että siinä on ollut järkeä?"