Kylä näytti välkkyvältä ja uudelta, ikäänkuin olisi se laskettu tämän autereisen puhtaan ja valkean laakson keskelle kuin sievä leikkikapine uuteen laatikkoonsa. Näytti kuin ilmestyisi metsästä meren puolelta jättiläishaamuja, jotka istuivat ympärille kukkuloille ja rupesivat leikkimään noilla valkeilla huoneilla ja kauniilla valkeanpuhtoisilla puilla, hämmensivät huoneet sekaisin ja sirottelivat ihmiset sinne tänne, panivat ne parittain ja laskivat lapsia viereen, antoivat niiden vanheta, veivät sitte kirkkotarhalle ja kaivoivat pienen haudan niille valkeaan lumeen. Ja tuota jättien leikkiä kesti jo tuhansia vuosia ja ihmiset kylässä eivät huomanneet sitä.
Eihän sitä enää uskota, kun ei sitä enää nähdäkään. Eikä sitä enää nähdä kun ei enää uskota siihen. Mutta ihmeitä ei silti ole tehty olemattomiksi, vaikka ihmiset sulkevatkin silmänsä lujasti ja sanovat: "En minä mitään näe", tai avaavat ne selkosenselälleen ja sanovat: "Minä näen kaiken."
Silloinhan muinen kerrotaan Betlehemissä olleen enkelin, joka oli näppärä ja vähän liika ripsas suustaan. Se lausui juhlarunon, joka ei oikeastaan kuulunut ohjelmaan, ja hämmensi siten koko ohjelman, kuten kertomuksestakin selvästi käy esiin. Toiset, jotka tulivat jälestä, olivat ylhäisempiä ja puhtaammin taivaallisia, enemmän sitä laatua: jotka eivät nai eivätkä salli naida itseään.
Ne henget, jotka asustavat allamme ja yllämme, ovat vaiteliasta väkeä.
Kuka tietää mitään? Se on Darvinin oppilasten ja Lutherin oppilasten yhteinen synti, että he tietävät liika paljon. He ovat kumpikin olleet läsnä, nuo toiset, kun alkusolut viettivät häitään, nuo toiset taas, kun Jumala oli polvillaan ja surumielisesti hymyillen loi ihmissielun. Me taas, me olemme tuon onnettoman ihmettelevän miehen kannattajia, joka on lausunut: "Ettemme mitään tietää voi, se sydäntämme syö kuin koi." Me ihmettelemme ja kunnioitamme nöyrän uteliaina. Me kerromme siitä, mitä olemme nähneet ja mitä meille on kerrottu, emmekä yritäkkään selittää näkemäämme ja kuulemaamme.
Ihmeellisiä asioita tapahtui tänä jouluaattona, jolloin oli lähellä vaara, että kopean Harro Heinsenin, joka tänä hetkenä arvatenkin juopuneena nojausi jotakin seinämää vastaan Chicagossa, että hänen kovia kokenut vaimonsa vielä ihan kotonsa kynnyksellä, aulankometsän rantamalla, oli eksyä kodistaan.
Hän oli jo kerran mennyt kotiseutunsa ohitse, ei ollut tahtonut nähdä Aulankoa ja sen asujamia, oli mennyt ylös Schleswigiin löytääkseen toimeentulonsa siellä ja oli siellä saanut kokea viimeisen pettymyksensä. Silloin murtui hänen viimeinenkin rohkeutensa. Hän palasi lapsineen etelää kohden, tuli Friedrichstadt'issa Eiderin ylitse, kulki loputtomia autioita teitä, kulki, taluttaen lastaan kädestä lumisia kyliä, aikomatta palata kotiinsa, mutta teki sen sentään sisäisten umeiden unien vetämänä ja pakoittamana. Uupuneilla puolisulkeuneilla silmillään näki hän aina elävästi edessään Aulangon ja ihmiset jotka asuivat siellä: hänen täytyi kulkea niitä kohden.
Hämärä laskeutui maille ja iltausvat leijailivat lähemmäksi raskaissa hauraissa ryhmissä ja rakensivat lisään ihmeitä valkeaan kuolleeseen maailmaan. Yksityisiä tähtiä tuikahti kuin vihastuksissaan läpi sumeen, maiden ylitse levitäiksi kylmää sinervää valoheijaa.
"Onko sinne pitkä matka vielä, äiti?"
"Ei ole, lapseni."