"Lapsi on väsynyt", sanoi mies. "Tule tänne, pikkuseni. No! Älä pelkää nyt, minä kannan sinut. Kuinka iloiseksi Jörn Uhl on tuleva! Ja Thiess pudottaa tänä iltana vielä ainakin kolme kertaa nahkatohvelinsa. Ja toiset kaikki sitte! Joulun tuon taloon heille!"
Hän kantoi lasta, hengittäen aina yhä raskaammin. Kun he saapuivat poikkitielle laski hän lapsen alas ja sanoi: "Nyt ei ole matkaa enää kuin pieni palanen. Näetkös? Välikkö on valaistu ja molemmat tuvat."
Mies erosi heistä ja lähti kylää kohden. Elsbe ei ollut tuntenut häntä, ei ole tavannut häntä jälkeenkään päin, vaikka hän aina tähän päivään saakka on asunut Aulangolla. Mutta unohtanut hän ei ole häntä. Jos tuo pieni uupunut tyttö joskus saa lapsia, on hän kertova niille tuosta pitkästä heikosta miehestä, joka kerran kantoi hänet Odelkrugin ylitse. Siten vaikuttaa ja työskentelee hyvä ja paha ihmisessä ja ihmisen ympärillä ja tulee kuin sakea meluava ihmispaljous Jumalan istuimen eteen ja huutaa häntä avuksi. Hän on saattava järjestystä sekaannuksessa.
Ilta oli tullut. Lapset tulivat vanhaan tapaansa kylästä käsin Aulangolle kopistelivat puupalikoilla pingottuneiksi puhallettuja sianrakkojaan, ja lauloivat tuon yksitoikkoisen säestyksensä mukana, ja saivat palkakseen pähkinöitä, omenoita ja kakkuja, kolmasti sai Thiess Thiessen kavuta luhtiin ja leikata viipaleita silavakimpaleesta, joka riippui vinosti ylenevässä katossa.
Lisbeth Junker lähetti toiset ulos ja sytytti joulukuusen, jonka Fiete Krey oli tuonut aulangolta ja ajatteli surumielisenä: "Tämä on vaan lapsen vuoksi. Heidän toisten ajatukset tulevat kumminkin olemaan ainoastaan Elsbessä, eikä meillä ole oleva mitään iloa."
Mutta kun hän piilotti puun alle uudet koulukirjat ja kuvakirjan ja ensimmäiset luistimet lapselle, vilkastui hän hieman. Hän innostui oikein, nouti liinavaatteet, jotka hän oli neulonut pitkälle Jörn Uhlille, sitä paitsi pari arvokasta kirjaa, jotka täti vartavasten oli lähettänyt. Eräs nuori apuopettaja matematiikassa oli suositellut niitä hänelle. Tämä oli usein käynyt myymälässä ja hän oli jo ruvennut epäilemään häntä, että hän ehkä etsisi jotain seikkailuja, Ilmenipä sentään, että hän oli hiljainen ystävällinen ihminen, joka vaan etsi tunteellista sielua, jolle sai puhua lemmenonnestaan jonka eräs vaaleatukkainen, holsteinilainen talonpoikaistyttö oli hänelle valmistanut. Silloin ei Lisbeth Junkerkaan enää ollut salannut onneaan ja toiveitaan, ja monta puol'tuntista olivat he, kumpikin puolellaan puotitiskiä, puhelleet toisilleen rakkaudestaan.
"Thiessille piippu. Lisäksi kahden markan koulukartta. Mitä muuta voisi Thiess Thiessenille lahjoittaa?"
"Nyt olisi minulla vaan yksi ainoa suuri ja harras toivo: että Elsbe lapsineen vielä saisi istua tämän joulukuusen alla! Mutta mitä nyt!… Ei, se ei ollut mitään."
"Nyt kutsun heidät sisään."
Etunenässä astui pikku poika, taluttaen isäänsä kädestä. Hän oli vakava mietiskeliäs poika, ja jäi nytkin tyyneeksi, kun hän näki kuusen. Hän seisoi hetken sen edessä, ja näki hyvästi, että hän oli iloissaan siitä. Hän ei sentään osoittanut sitä muulla tapaa, kuin että katsahti veitikkamaisesti Lisbeth Junkeriin ja meni seisomaan hänen rinnalleen. Sitte näki hän kirjat ja kysyi: "Kuule, kuka nuo saa?" Ja asettui pitkälleen niiden eteen ja rupesi tarkastelemaan tavaroitaan, valo leikitteli hänen valkeilla hiuksillaan.