"Tälle tuolille, Lisbeth! Wieten, missä kengät ovat?"
Elsbe istui lämpimällä tuolilla uunin edessä ja itki, Wieten oli polvillaan hänen edessään ja veti hänen märkiä kenkiään jaloista. Lisbeth aukaisi hänen huurteisen takkinsa, ja Jörn koetti riisua lapselta hänen päällysvaatettaan, mutta ei osannut; Fiete Krey tarttui Thiess Thiesseniin ja sanoi: "Tuossa on tuoli Thiess. Istu sinä."
Lapsi tirkisteli räpyttelevin silmin joulukuuseen. "Jäämmekö me tänne, äiti?"
"Jumalani", sanoi Thiess, "lapsi parkaa." Hän heitti tohvelit jaloistaan, hypähti ylös, etsi ja löysi lautasellisen leivoksia ja antoi lapselle kädet täyteen.
Jörnkin läheni lasta ja nosti silmänsä lapsesta sisareensa. Tämäkin kohotti päätään ja katsahti häneen. Silloin selkeni hänelle sisarensa ja hänen oman nuoruutensa koko kurjuus. Hän pusersi kätensä nyrkkiin ja huudahti hurjistuneena: "Kirottu olkoon isäni!"
Silloin hypähti Lisbeth ylös, heittäytyi hänen rintaansa vastaan ja itki ääneen: "Katso minuun! Katso minuun!"
"Jätä minut rauhaan!" huusi hän. "Semmoinen hyvä äiti! Semmoiset rauhaisat viattomat päivät! Ja kaiken tuon on hän yksin turmellut ja naurussa suin surmannut."
Silloin hyväili Lisbeth häntä, työnsi häntä takaisin, hyväili ja suuteli ja pyysi häntä, että hän iloitsisi, kun sisarensa viimeinkin oli tullut. Ja sanoi viimeksi: "Hän luulee, että sinä olet hänelle vihoissasi."
"Minä?" huudahti Jörn ääneen, "hänelle?" Ja hän juoksi sisarensa luokse, tuo pitkä jäykkä mies, ja polvistui murtuneen näköisenä pikku sisarensa eteen, silitteli hänen käsiään, pani kasvonsa hänen kasvoilleen ja nimitteli häntä kaikilla hyväilynimillä, jotka hän jo ammoin luuli unohtaneensa ja sanoi: "Isän syy tämä on, ja minun… Eikö vaan, Wieten?… Thiess, sano sinä se. Minussa kanssa on syytä." Sitte rupesi hän kuvaamaan tulevaisuutta: "Kuin prinsessan pitää sinun saada asua Aulangolla, eikä kukaan saa kajota sinuun ja vanha Wieten on aina oleva luonasi, ja Thiess on jutteleva niin kauan, kunnes sinun täytyy nauraa." Elsbe alistui kaikkeen, oli laskenut kätensä veljensä hiuksille ja itki lievityksekseen. Ja vähä vähältä rupesi hengityksensä käymään raskaammin ja syvemmin ja itkunsa muuttui tyyneemmäksi ja uupuneemmaksi. Hän uupui kokoon ikäänkuin ihminen, joka on laskenut raskaan taakan olaltaan maahan ja hetkeksi istahtaa kivelle tien varteella.
Wieten ja Lisbeth lähtivät valmistamaan vuoteita.