Kun sitte kaikki oli saatu kuntoon ja kun kotiin palannut lapsineen lepäsi raskaassa syvässä unessa Aulankotalon katon alla, seisoi Jörn Uhl vielä Lisbeth Junkerin kanssa ikkunan ääressä. "Näithän nyt", sanoi Jörn, "paatunut ja kovettunut on suuri osa sieluani."
Lisbeth vastasi: "Älä katso tuolla tapaa ohitseni ilmaan, Jörn! Tule ihan lähelle minua ja katso minua silmiin. Sinunhan pitää voida nähdä, että minä voin auttaa sinua ja tahdon auttaa sinua, niin paljon kuin se vielä on mahdollista."
Jörn katsoi sanatonna alas häneen. Ja kun hän siten katseli häntä ja hänkin kohotti kasvonsa kirkkaine silmineen häntä kohden, tuntui hänestä, kuin näkisi hän alas jonnekin armaaseen avaraan laaksoon, jossa niittyjen viherjän ja ihanain puiden hämärän välissä lepäsi syviä tyyniä järviä. Ja hän tunsi sydämensä herkkenevän iloiseksi. Hän sanoi: "Minun täytyy paeta sinun turviisi aina, kun tunnen itseni murheelliseksi ja raskaaksi."
KAHDESKYMMENESYHDEKSÄS LUKU.
Vuodet vierivät.
Jörn Uhl on laittanut kuntoon sotaveikkonsa tehtaan, ja on ollut mukana tuota mahtavaa kanavaa rakennettaessa, joka kulkee poikki maan, ja josta me niin ylpeilemme, se kun on silminnähtävänä todistuksena isänmaamme kukoistavasta voimasta, hän rakentelee sulkuja Stör'in ja Buhnen'in luona Sylt'illä ja Röm'illä, ja opettaa talvikuukausina piirustusta ja matematiikkaa eräässä suuressa jatko-opistossa ja käy kaikkialla miehestä, jonka tietoihin ja sanoihin voi luottaa. Poika, joka siiloin muinoin vahtimestarin huoneessa sanoi: "Yks' kaikki, Thiess, ylä- vai alapäässäkö: minä tahdon oppia jotakin!" hän on kahteen kertaan alkanut alusta, ihan alusta. Elämä on kylliksi pitkä, että siitä voi jotain muodostaa, kun vaan on luottamusta ja lujaa tahtoa.
Arvettomaksi hän ei siinä kyllä ole jäänyt.
Jörn Uhlilla on koko elämänsä ajan luonteessaan oleva jotain karheata. Vaikka hänen vaimonsa kyllä ymmärtää häntä ja vaikka hän onkin niin hilpeämielinen ja voimakas ja aina hyvä hänelle, ei hän sittekään ole voinut kokonaan saada hänestä pois tuota karheutta, johon hän on kovettunut onnettomampina aikoinaan.
Kun Lisbeth sai ensimmäisen lapsensa, ja Heim Heiderieter, joka myöskin oli kutsuttu ristiäisille, taaskin kerta lausui väitteen, jolle kaikki nauroivat, se kun oli aivan liian uskallettu, ja kun mieliala muutenkin oli hyvin hilpeä, lähti Jürgen Uhl yht'äkkiä ulos. Rouva Lisbeth kaipasi häntä kohta ja etsi häntä kaikkialta talossa ja tapasi viimein hänet ulkona pimeässä, meni kohta hänen luokseen ja kysyi: "Miksi täällä seisot, Jörn, etkä tule sisään?" Jörn ei ensin tahtonut puhua suoraan. Mutta lopulta sanoi hän, ettei hän voinut sietää tuollaista iloa ja nauramista: hänellä heräsivät silloin aina vanhat muistot mielessä. Hän lupasi sentään hillitä itseään ja palata kohta takaisin; Lisbethin ei pitäisi kertoa tästä kenellekään. Hän palasikin kohdakkoin Lisbethin jälkeen, istui ensin hiljaa ja tuskautuneen näköisenä, ja kuunteli tarkkaavasti, mitä puhuttiin. Mutta sitte kohotti hän lasiaan ja nyökäytti ystävällisen hämillään päätään eräälle vieraista, kertoi sitte pienen kaskun ja katsahti vaimoonsa. Silloin kiilsivät Lisbeth Junkerin silmät kyynelistä, ja hän nyökäytti päätään miehelleen. Kun he vielä hiukan avustivat häntä, onnistui hänen pysyä hilpeällä mielellä.
Tapahtui toisinaan, että hän palasi joltakin matkalta kotiinsa kuin jäähmettyneenä, lannistunein mielin, sanattomana ja uupuneena. Jos hän silloin vielä päällepäätteeksi sisäänastuessaan kuuli lasten iloista naurua, muuttui hän välistä melkein yhtä jäykäksi, kuin muinoin iso Sott riihen räystään alla. Silloin katsahtivat lapset häneen, juoksivat äidin luokse kyökkiin, neuvottelivat siellä lyhyesti ja tulisesti, palasivat taaskin tupaan, olivat hyvin vakavia ja hiljaisia, joku heistä valitti jotain onnettomuuttaan, toinen pyysi jotain apua, ja kaikki tekeytyivät ystävällisiksi. Joku uskalsi jo nauraakin. Joku toinenkin uskalsi. Ja nyt mentiin juoksurymäkässä kyökkiin: "Äiti, äiti! Isä leppyy jo!" Silloin ravisteli isä päätään, uhkasi heitä sormellaan ja vilkastui.