Pastori Petrus Momme Lobedanz, joka noin puolitoistasataa vuotta sitten oli ollut Sankt Mariendonnin seurakunnan kirkkoherrana, näkyy hänkin tätä seikkaa kummastelleen. Kastekirjan viimeisille lehdille on hän kirjoittanut seuraavia mietelmiä ja mielipiteitä.
"Pieniä kyliä, joita ylämaan rinteille on rakennettu, kutsutaan tavallisesti donn'eiksi. Muutamat näistä kylistä ovat heidän nimensä saaneet alempana olevain suurten ja varakkaiden marskikyläin jälkeen; ne perimmäiset, joilla oma kirkkonsa on, kutsutaan katolilaisten pyhimysten mukaan. Sentähden on tämä kylä Sankt Mariendonn.
"Kylän oikealla ja vasemmalla puolen kohoaa dyyni [meren luoma hiekkaranta, suom. muist.] ylöspäin jäykkänä ja eheänä, kanervaa kasvaen ja saraheinää, mutta kylän kohdalla se on pengottu ja pehmitetty. Samoin kuin lapset pöyhöttävät hiekkakummun niin, ett'ei kumpua sillen ole, vaan ainoastaan pelkkä leveä uoma jäljelle jää, samoin ovat Kreijitkin vuosisatain kuluessa pöyhöttäneet tämän suunnattoman hiekkavuoren ja sen sydämeen heidän asuntonsa rakentaneet. Ne ovat yhtä levotonta väkeä.
"Koska nyt maa, jonka päällä he asuvat, on niin keveätä ja hiekkaista, että välisti, kun kuivuutta on kauan päälle pitänyt, koko heidän puutarhansa heidän talonsa seinää vastaan niinkuin lumituiskulta lennätetään, eivätkä he niin muodoin siitä mitäkään elatusta saa, ja koska he eivät pysyväisiksi päiväläisiksikään otollisia ole, sillä heiltä puuttuu sekä tilaisuutta että kestävyyttä siihen, niin he kylissä kaupustelijoina ympäri kiertelevät.
"Joka maanantai-aamu, auringon noustessa, minä astun ylös Ringelshörnille, katselen Sankt Mariendonnia ja katselen Kreijien lähtöä. Toiset lähtevät, mytyt ja korit heidän hartioillansa, ylös ylämaan kyliin; selkä kyyryksissä he kulkevat, suureen sauvaansa nojaten, jonka he hiekkaan iskevät. Toiset lähtevät koiravaljakoilla alas marskikyliin. Niillä, kuin varakkaampia ovat, on karheakarvainen, kankealuinen, pieni hevonen rattaiden edessä, jotka kalisevat ja kolisevat. Lopulla viikkoa he jällensä lentävät heidän pesiinsä takaisin. Tavarat on myyty, usein on jotain mukaankin ostettu. Yksi joka oli lähtenyt rihkamata kaupitsemaan, toi ontuvan hevosen tullessansa. Toinen, jonka rattailla lähtiessä törrötti sianharjaksia, toi kotia kuormallisen koripajuja; kolmas, joka oli lähtenyt jokiäyriäisiä pyytämään Watt joelle, oli jostakin marskikylästä, jonka kautta hän oli palannut, ostanut yhden vanhan arkun.
"Kelpo väkeä he ovat. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa. Monenkin kanssa olimme hyviä ystäviä ja niin edeskinpäin olemme. En osaa heistä mitäkään pahaa sanoa, sillä kreijiläistä verta virtaa minunkin suonissani. Mummoni oli niitä Nuttelmanneja.
"Senkaltainen heistä tosin käy puhe, ett'eivät he kauppamatkoillansa niin vilpitöntä ja jumalista väkeä olekaan, kuin sunnuntaisin kotona. Täällä, omassa kylässänsä, he ovat rehellisiä ja raittiita, jopa he ylvästelevätkin heidän jumalisuudestansa, ahkerasta kirkossakäymisestänsä ja kerskaten puhuvat, kuinka hartaita he ovat Jumalan sanan perään. Mutta minä olen yksi heikko mies, ja ei ole minussa rohkeutta sanomaan kerskaajalle vasten hänen kirkkaita ja älykkäitä silmiänsä: Tiedätkös, mies, mitä koko tämän puolen kansa sinusta sanoo? Näin: 'Niin on rehellinen kuin yksi kreijiläinen sunnuntaisin.'
"Ihmiset näissä seuduin sanovat, ett'ei donnin kreijnainen ole vielä milloinkaan ostanut hevosellensa heiniä eikä kauroja, sillä he syöttävät heidän juhtiansa yksinäisillä paikoin tien varsilla ja laitumilla, ja itse sillä valin vetelevät päivällis-unia heidän rattaittensa alla. Ja milloin kreijiläinen Oikeuden eteen manatuksi tulee, niin se tapahtuu aina toisesta paikkakunnasta, ja aina hän on altavastaajana, ei koskaan päällekantajana. Mutta koska altavastaaja minun luokseni tulee kastekirjaa hakemaan, hänen legitimationiansa varten tuomioistuimen edessä, ja minä tiedustan, mistä hän nyt syytetty on, niin joka kerta se on tapahtunut päällekantajan ilkeydestä tai väärin-ymmärryksestä. Ja koska syytetty senjälkeen ei käräjistä kotia palajakaan, vaan muutamia viikkoja poissa pysyy, niinkuin olisi maa hänet nielaissut, ja minä kirkon-ovella kysyn hänen vaimoltansa: 'Anna-Liisa, kussas sinun miehes on?' — silloin hän katsoo minuun kirkkain silmin ja sanoo: 'Hampuriin läksi, herra pastori, ostoksille.' Silloin olen minä taaskin heikko enkä rohkene sanoa. Mutta koska joku fangeudessa istuu, niin marskilla sanotaan leikillä 'Hampuriin läksi ostoksille'.
"Tämä kaikki saattaa minun sydämeni murheelliseksi et animi semper aeger sum. Ja sitä ilkeämmältä se minusta tuntuu, koska marskilla käy senkaltainen puhe, että minä olisin luvannut olla koskaan sanomatta kreijiläisille, että he ovat epärehellistä väkeä" Ja taas sanotaan, että kaikesta siitä, kuin he mukanansa heidän kauppamatkoiltansa tuovat, minä saan kymmenykset. Ja näin on tämä sananparsi syntynyt: 'Hypätään yli, sanoi Sankt Marian pastori, kun poika koulussa rupesi lukemaan seitsemättä käskyä'.
"Mistä tämä tainkaltainen animi rectio ja mieli? Näissä seuduin sanotaan sen tulleen siitä, että Kreijiläisissä on mustalaisverta. Heidän esi-isänsä kuuluu olleen yksi roteva ja pelkäämätön mies kuin myös suuri öykkäri ja oli itsensä tuttavaksi tehnyt yhden mustalaistytön kanssa, jonka joukko oli nuotionsa virittänyt hiekkahautaan aulankokuusistossa Wodanin nummen kupeessa. Ja kerrotaan, että siinä avioliitossa, kuin nyt seurasi — eli oliko se mitäkään avioliittoa ensinkään — mies ei ollutkaan kasvanut hänen mustalaispuolisonsa pään tasalle, vaan sai viettää viheliäistä ja sorrettua elämää. Hänen täytyi asua vaimonsa kanssa vuoren luolassa, koskapa se nainen ei kärsinyt elää kunnollisessa ihmismajassa. Sill'aikaa kuin vaimo kortteihin katsoen ja kaupustellen ja kerjäten vaelsi marskeilla kylästä kylään, piti miehen keittää ruokaa ja ruokkia vuohia ja kerätä nummen ruohoja talveksi. Eikä hän miestänsä muuksi kutsunutkaan kuin 'käsikaritsaksensa'; niin kesy oli hänestä tullut. Tästä eriskummallisesta parista sanotaan Kreijien olevan alkujansa.