Ja sitten nuo kolme lasta läksivät kahlaamaan lumessa, Fiete Krey oppaana edellä. Melkein jok'ikisellä askelella hän kääntyi ympärinsä. Ja sitä hän teki niin usein, että hän tuli kulkeneeksi suuremman osan matkaa takaperin kuin kasvot edellä: niin paljo oli hänellä kertomista.
Siellä ne nyt olivat kaikki, sata lasta, ja vanha opettaja Peters seisoi pöytänsä takana. Virsi veisattiin ja rukous pidettiin. Ja nyt oli opetuksen määrä alkaa, Mutta äkkiä syntyi levottomuutta poikain puolella, siinä, missä monesta Kreijistä läksi vahva, punertava valo.
— Mitäs teillä siellä? — kysyi opettaja Peters.
— Siltä meni pää viistoon.
— Että mitä?
— Tönjes Krey Süderdonnista kurottihe katsomaan akkunasta, ja nyt ei pää enää mene sijoilleen.
— Johan nyt!
Siellä se poika istui, pää ihan vinossa, sangen surkean näköisenä, avasi suunsa, pani sen kiinni jälleen ja avasi taas.
Tässä täytyy tunnustaa, että äiti oli hänelle eilen illalla kertonut tunteneensa erään pojan, jolta välistä kieli jäi suusta ulos aivan kuin jäniskoiralta kuivalla itätuulella; eikä poika saanut sitä sijoilleen, ennenkuin kävi kourallaan kurkkuunsa kiinni ja lykkäsi lujasti alaspäin. Tämä eriskummainen poika oli tietysti ollut kreijiläisiä hänkin.
Opettaja Peters on niitä miehiä, joista on leikki kaukana. Heti hän pojan kimppuun.