— Niin, siitä minä vaan, niistä juhlista. Meillähän on pian ne juhlat, eikös ole?
— Entäs sitten?
— Niin, tuota… Pitäähän sitä olla minullakin tyttö parina, enkä minä oikein tiedä, tuota… En tiedä, kenet minä ottaisin. Samahan se on, kenet minä otan. Vai mitä sinä?
— Sitäkö sinä läksit kysymään? Enpä minä oikein tiedä. Sinä olet niin pitkä poika… Tiedätkös mitä? Ota sinä Trina Siem, tahi älä vähienkään… Ota sinä Jaana Uhl! Tahi, ota… mutta ei, se on sulle liian pieni.
— Jaa, kuka?
— Muutoin vaan johtui tuossa mieleen, mutta kyllä se on sinulle sittenkin liian pikkuinen.
— Sama se, sano vaan! Mitäs sill'on väliä, oli suuri tai pieni.
Vaikk' ois niin pieni kuin sinä. Ketäs sinä tarkoitat?
— Enpä minä nyt enää tiedä, — virkkoi tyttö.
Sen sanottuaan, hän riuhtaisihe irti Jörnistä ja juoksi pois sateesen, kääntyi vielä kerran ympärinsä ja kiepsahti silloin, niinkuin olisi kuka hänet pyöräyttänyt, ja juoksi tiehensä.
Jörn oli nyt Lisbet Junkeriin pihkaantunut ja pelkäsi jonkun toisen astuvan hänen tielleen. Eikä sittenkään poika rohjennut kysyä häneltä; pelkäsi näet tytön rupeavan nauramaan ja sanovan: "En maar! Luulet vainen minun lähtevän? Enhän minä milloinkaan käy kuninkaantanssissa." Ja niin meni häneltä otollinen aika käsistä. Kerran, moniaita päiviä ennen juhlaa, oli hän ja pieni, ujo Dierk Dierksen yksityistunneilla koulutalossa, ja silloin virkkoi opettaja Peters: "Kuules, Dierk! Minusta olisi hauska, jos Lisbet ylihuomenna lähtisi kulkueesen hänkin. Mitähän, jos te kulkisitte vierekkäin?" Kyllähän se Dierk Dierksen sitten ulkona sai Jörniltä muutaman niskatalkkunan, mutta eihän asia siitä muuksi muuttunut.