Isäntä ja vieras astuivat talon ohi vievää polkua alas, jatkoivat keskusteluaan ja palasivat jälleen.
— Ja tietäähän sen, miten talon asiat käyvät, kun isännät sillä tapaa elävät! Leväperään jää kaikki tyyni. Väki laiskottelee, elukat ovat huonossa hoidossa, pelto laihtuu. Pahinta se, että lapset näkevät vanhempain mieletöntä elämää ja hutiloivaa taloutta ja luulevat, että niin sen ollakkin pitää. Ja niin he kulkevat suin päin turmiota kohti, niinkuin vasta syntynyt vasikka juoksee päänsä seinään.
— Entäs emännät? Mielisinpä kuulla.
— Mitäpäs ne? Täällä on sellaisia, jotka miehiänsä kiihoittelevatkin, milloin nämä hieman väsähtyvät, kiihoittelevat jatkamaan vaan ja ovat mukana itsekin. Tuossa tuonoinkin muuan emäntä, kahdeksan lapsen äiti, kertoi minulle ihan vasten silmiä, että hän oli edellisellä viikolla ollut seitsemän kertaa per'perää kemuissa, jok'ikinen päivä, illasta aamuun asti. Ja tunnen minä toisen emännän, joka kerran, vieraisin lähtiessään, käski pihalla nostaa kuusivuotiaan lapsensa luokseen rattaille, ja siinä muka hyvinkin päivitellen kerskaili rengin kuullen: "Enhän minä tätä raukkaa ole saanut nähdä, en koko viikkoon, sillä aamulla, kun nousen, on poika jo lähtenyt kouluun, ja illalla, kun poika kotia tulee, on äiti jo tiessään. Minkäs sille tekee? Ihan sitä on helisemässä niitten kutsujen kanssa." Ja tiedättehän tekin, herra maavouti: kun naisväki hullaantuu, niin se hullaantuu kerrassaan. On toisiakin emäntiä. Ne istuvat kotona, mieli raskaana, tekevät töitään, pitävät talosta huolta ja murehtivat katkerasti tulevaisuutta.
— Sanookaapas vielä yksi asia. Enhän minä voi estää ketään syöksemästä omaisineen ja maineen ja mantuineen surman suuhun. Mutta onpa salaa tullut tietooni, että täällä on liikkunut muutamia epäiltäviä rahamiehiä tai asiamiehiä. Ne ovat ikäänkuin vainunneet saalista tästä seurakunnasta ja ovat houkutelleet ihmisiä arpajais-yrityksiin, ultimo-peleihin.
Vanhus vilkaisi varoellen ympärinsä.
— Nyt muistuu mieleeni, — virkkoi hän, — että viimeisessä säästöpankin istunnossa Klaus Uhl puheli Karsten Rievertin kanssa jonkinlaisista papereista, ja että siinä mainittiin myös "ultimo" sanaa. Mitäs se merkitsee, herra maavouti, se "ultimo"?
— No niin… kun talonpoika rupeaa rahoillaan huijaamaan, niin silloin häneltä rahat menee, eivätkös mene?
— Menee niinkin. Jaakkima Mill se menetti kolmessa viikossa koko omaisuutensa, 150,000 markkaa.
— Sepä se. Ja ken "ultimoa" pelaa, hän saattaa perästäpäin ihan täsmälleen sanoa, milloinka hän rahansa menetti. Siinä koko erotus… Kuinka sen Jaakkima Millin kävi? Kolmessa viikossa, niinkö?