— Niin. Hän möi kartanonsa ja muutti Hampuriin. Siellä hänen oli määrä tulla kolmen vuoden perästä kymmenen kertaa rikkaammaksi entistänsä. Niin hän sanoi. Mutta siitäpä se oikea ajojahti sukeutui. Kaikki hurtat, mitä pörssin ympärillä hiiviskelee, yhden ainoan typerän talonpojan kimppuun! Siellä heitä kuuluu seisoneen ulkopuolella suurin joukoin, odottelemassa häntä, ja siellä ne olivat auttaneet häntä alas hevosen seljästä, mies kun oli niin paisunut mahtavaksi, ettei enää jalkaisin astunutkaan. Melu siinä vaan oli käynyt ja mylläkkä joka kerta. Muutamat ne jo liikoja laskivat, että muka nututkin oli riisuttu ja portaille heitetty, jottei Jaakkiman tarvitsisi, saleihin noustessaan, jalkaansa maahankaan astua. Hän kuuluu ottaneen koko tuon pilanteon ihan täydestä. Oli vaan arvellut: "Mikä kunnia, mikä kunnia!" Kahdeksan viikon perästä olivat kaikki rahat lopussa. Sukulaiset ostivat hänelle pienen ravintolan lähellä Hampuria, ja siellä hän nyt myöskentelee "pikuttain", niinkuin sielläpäin sanotaan.
— Tulkaas nyt, — virkkoi maaneuvos. — Käydään puutarhaan; siell'on silmälle ruokaa.
— Eikä olekaan, herra maavouti. Käärijän toukat ovat tehneet paljon pahaa omenapuille.
— No niin, — sanoi maaneuvos, — mutta tekispä hyvää siirtyä ihmisten erehdyksistä luontoon ja nähdä, mitenkä se kestää ja taistelee, miehuullisesti ja melua tekemättä, niinkuin terve, rehellinen ihmislapsi taistelee hamaan hautaan asti.
He menivät alas puutarhaan.
— Kas niin! — virkkoi poika, pannen ongenvavan pois. — Nyt lähden taas tupaan lukemaan. Minulla on hirmuisen vaikea paikka siinä englantilaisessa kappaleessa.
Hän pujottelihe takaisin pensasten läpi, meni tupaan ja otti kirjan käteensä. Pian senjälkeen ajoivat rattaat tiehensä, ja vanhus tuli tupaan.
— Oletkos sinä vielä täällä? — kysäisi hän. — Täälläkö sinä olit kaiken aikaa? Ja akkuna auki, niinkö?
— En. Minä istuin Lisbetin vieressä.
— Missä nimittäin?