"Miten siellä sitten lienee todella käynyt, sitä en tiedä. Kerron vaan, mitä vanhat ihmiset täällä juttelivat. Vaarisi isä, silloin jo valkotukkainen vanhus, astuu tuosta sitten linnaan ja kohteliaasti pyytää päästä kuninkaan puheille. Palvelija katselee miestä noin olkansa ylitse ja sanoo, ett'ei kuningas ole puhuteltavissa. Siihen sanoo ukko: 'Ilmoittakaahan vaan, että Jörn Uhl Wentorffista on täällä.' Kun ei palvelija tuostakaan heti kohta juossut asiata toimittamaan, silloin imaisee ukko pari sauhullista merenvahaisestaan ja kohottaa rainnepuun, jota hän usein käytti kävelykeppinänsä, ja pääsee kuin pääseekin kuninkaan kammion edessä olevaan huoneesen. Sieltä hänet ilmoitetaan kuninkaalle. Ukko panee sauvansa ja piippunsa nurkkaan ja yrittää astua sisään. Mutta silloin astuu kuningas kiljuvankirjavassa haljakassa häntä vastaan, käsi koholla ja kädessä suuri, välkkyvä kunniamerkki. Lähenee miestä ja hymyilee ystävällisesti. Mutta samassa on Jörn Uhl pyörähtänyt ja siepannut kapineensa ja kampsunsa. Ja kun kuningas yhä astuu häntä kohti, silloin ukko nostaa korkealle piippunsa ja sauvansa, ikäänkuin torjuakseen itseään ja huutaa: 'Kunniamerkkikö eikä rahoja? Kunniamerkkikö eikä rahoja?' Ja niin suoraa päätä portaita alas ja sieltä ministerien luokse. Paljon hän menetti kyllä, sillä koko valtiokassa meni pankruttiin, mutta ei häneltä hävinnyt lähimainkaan niin suuria summia kuin muilta.
"Hänen poikansa sitten, sinun vaarisi… No! Hän oli sävyisä, ystävällinen mies. Mutta eipä hänestä, Jürgen, ole sen enempää sanomistakaan. Ja se on vallan vähä se, Jürgen. Paha on, poikaseni, ellei miehestä osaa muuta sanoa kuin että hän oli sävyisä. Penseästi ja pehmeästi hän puhui, ja penseästi ja pehmeästi hän kyntikin. Minä tunsin hänet vielä vallan hyvin.
"No, niin… ja sitten tuli kartano sinun isäsi huostaan. Sinun isäsi…"
Poika nosti silmänsä ja loi vanhukseen uhkean katseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kyllä minä tiedän, mitä sinä aiot sanoa. Mutta minä en aio näyttää uskovani sinun sanojasi."
Vanhus vaikeni silloin, tuon katseen nähtyänsä, ja harasi kaikilla viidellä sormella partaansa, ikäänkuin olisi tahtonut kiskaista koko tuon harmaan vihkon alas rinnalle. Sitten hän äkkiä lausui kalsealla ja kovalla opettajan-äänellä: "Mitä sanoo Göthe, tämän nykyisen vuosisadan airut? 'Mink' isiltäsi perinnöksi sait: se hanki, jott' ois omanas se!'… Nyt saat mennä, Jürgen. Minun täytyy lähteä säästöpankin kokoukseen."
* * * * *
Ani varhain huomis-aamuna, kun tähdet parahiksi olivat hälvenneet harmaansiniseltä taivaalta, nousi poika ylös ja astui vihellellen ja laulellen ja ovia paiskellen koko etutuvan poikki ja tuli navettaan. Wieten seisoi siellä kiuluinensa käytävässä.
— Poika! — puhui Wieten. — Mikäs sinun mieleesi johtui? Eihän kello ole vielä neljääkään.
Jörn naurahti ja sanoi huolettomasti, ett'ei häntä enää loikominen miellyttänyt. Oli niin kuumakin.
— Missä Fiete? — kysyi hän sitten.