— Hänet minä kyllä sain onnellisesti pystyyn, — vastasi Wieten. —
Hänen ylitsensä minulla vielä on valtaa.
Jörn kulki vihellellen välikköä edes takaisin, palasi sitten jälleen
Wietenin luokse navettaan ja kysyi, missä piiat ovat.
— Pahoin pelkään, poikaseni, että ne ovat vielä vuoteessa kumpainenkin. Ethän sinä toki heitä lähtene röykyttämään, Jörn?
— Sinähän olet emännöitsijä. Sinulla on valta käskeä.
— Eipä se noin vaan käy, — vastasi Wieten. — Ne ovat liiankin hyvissä kirjoissa Augustin ja Heikin luona; siksipä uskaltavat maatakin hiukan kauemmin.
Jörn astui välikäytävään ja viskasi muutamia halkoja kyökin ovelta piikainkamarin ovea vastaan, laulellen ja vihellellen, niin että tuo raikas pojan-ääni heleänä kajahteli kautta hiljaisen aamuasuisen talon. Niinkuin ensimmäinen lintu aamulla varhain puutarhassa ylpeilee laulustaan ja samalla arkailee, samoin lauleli hänkin.
Hän astui uloskin ja kulki akkunain alitse. Siellä hän huomasi Hannu veljensä, joka kolme vuotta sitten oli päässyt ripille, astuvan niityn poikki kylästä päin. Jörn meni häntä vastaan, nauroi koko kasvojensa täydeltä ja sanoi iloisasti: Hannu poika! Minä kun luulin sinun olevan vielä vuoteessa! Myllyssäkö kävit vai pajassa, sepän luona?
Veli astui lähemmäs ja löi häntä.
— Senkin mokomat — sopersi Hannu, ja kieli kangersi kuin päihtyneellä konsanaankin. Hän tyrkkäsi häntä rintaan ja työnsi talliin; tahtoi lyödä toisenkin kerran, mutta ei osanut, horjahti ja lyykähti hevosta vasten. Tämä kävi siitä levottomaksi ja rupesi polkemaan lattiata. Silloin ilmaantui Fiete Krey hevosten välistä näkyviin, suka kädessä.
— Mitäs tämä on? — huudahti hän. — Oletkos sinä lyönyt Jörniä? Äläpäs koske häntä, muista se! Sen minä sanon, että Jörn ja minä, me pehmitämme sinut niin, ettes hetken aikaan hievahdakaan.