Jörn hytkähti, kääntyi sitten ympärinsä ja läksi tuvasta ulos. Hän juoksi välikön poikki, kuin olisi joku takaa ajanut, ja törmäsi ulkona isäänsä vasten, joka juuri palasi kotia, kasvot iloisina, punaisina.
— Renkituvassa on muuan pieni ylämaan mies, vuottelee sinua.
— Mitenkä? Renkituvassako? — Hän astui kiireisesti välikön poikki renkitupaa kohti. Hannu sattui hänen tielleen ja sai isältään semmoisen korvapuustin, että lensi seinää vasten. Sitten astui Klaus Uhl renkitupaan. Olipa jo vuosia kulunut siitä kuin hän viimeksi oli siellä käynyt. Mitäpä hän rengeistä, mitä Fiete Kreystä? Siellä istui nyt vanhus, ja Elsbe seisoi ihan hänen vieressään. He olivat kertomassa toisillensa Thiess Thiessenistä, jonka he hyvin tunsivat kumpainenkin.
— Mene sinä pois! — sanoi Klaus Uhl. — Mieleni on paha, Martens, että nuo pojan pöllöt veivät teidät tänne.
Vanhus viittasi vain kädellään ja virkkoi: "Enhän minä tänne kunniavieraaksi tullutkaan. Läksin vaan sanomaan irti sen 80,000 markan lainan. Tytär aikoo mennä miehelle."
Jürgen oli juossut jälleen välikön poikki ja tullut kyökkiin. Siellä Wieten oli paraillaan pesemässä lattiata, hameet koholla, niinkuin pienten lasten on tapana. Poika seisoi Wietenin ääressä, kunnes tämä sanoi: "Mikäs nyt päähäs pisti, poika? Mene tiehes!" Mutta poika katseli häntä sillä tavalla, että Wieten vaikeni, pyyhkäisi kädellään hänen vaaleata tukkaansa ja sanoi: "Hyvä vainenkin, ett'ei äitisi enää ole elossa."
Siihen suuntaan se Wieten puhui joka kerta kuin talossa jotain tapahtui. Täydelleen tuota vielä käsittämättä, poika kumminkin tunsi äidin olevan ristiriidassa talossa vallitsevan hengen kanssa, ja vaikk'ei äidistä ollut mitään kuvaa, asui hänessä kumminkin se mielikuva, että äiti vainaja kulkee huoneesta huoneesen, kasvoilla syvä murhe. Mutta hän ajatteli äitiä kookkaana, laihana, vaikka hän olikin ollut lyhyt, pyöreävartaloinen? niinkuin Elsbekin sittemmin oli.
Samana iltana, isän palatessa kotia tavallista aikaisemmin ja tavallista enemmän juovuksissa, astui Jürgen häntä vastaan välikössä, hanko kädessä, ikäänkuin olisi sattumoisin tullut navetan puolelta, ja virkkoi katkonnaisella äänellä: "Isä, jos meill'on niin paljo velkoja, niin kai tässä pian pitää koko talokin myödä." Poika purskahti itkemään. Mutta isä löi häntä ja ajoi luotaan pois. Jörn juoksi renkitupaan, ja siellä hän makasi yönsä Fiete Kreyn vieressä.
Siitä lähtien Jörn, isänsä huoletonta naurua kuullessaan, astui loitommas. Ja ellei hän tiennyt, minne mennä, riensi hän latoihin ja puutarhoihin kartanon perällä. Toisin vuoroin hänet löydettiin jostain nurkasta, seisomassa selkä seinän nojassa, tai istumasta puussa tai orrella, lukemassa englanninkieltä tai koulun lukukirjaa. Hän sai Wietenin suostumaan siihen, että hän pääsee muuttamaan Fiete Kreyn luokse renkitupaan, joka oli väliköstä oikealle keskikäytävässä, vastapäätä kyökkiä, ja antoi omenatarhaa kohti. Siellä hän tästä puolin asui siihen saakka kuin meni naimisiin, yksitoista vuotta, lukuun-ottamatta kahta vuotta asevelvollisuus-aikaa ja yhtä vuotta, jonka hän oli sodassa Franskaa vastaan.