Ja veljekset katselivat pientä, kankeata miestä olkansa yli. Hänellä oli yllään kotikutoisesta kankaasta tehty pitkä, sininen takki, jonka kaltaisia ylämaan miehet vieläkin pitävät, ja punaruutuinen eväsnyytti kädessä.
Lapset kertoivat miehen tulleen tapaamaan isää.
— No niin, — sanoivat suuret veljet, — mitäs te häntä nyt heti vierastupaan? Menköön Fiete Kreyn huoneesen.
Vanhus astui lasten kanssa renkitupaan, istahti ja kysäisi ystävällisesti: "Tekö olette Klaus Uhlin nuorimmat lapset?"
— Niin ollaan, — vastasi Elsbe. — Minä olen jo kahdentoista, Jörn neljäntoista vanha.
— Te olette kilttejä lapsia, — virkkoi vieras. — Toiset ne heti katsoivat nuttua ja näkivät minun olevan ylämaasta. Minä otan aina evästä mukaan; sitten ei tarvitse mennä ravintolaan rahojaan hukkaamaan.
Jörn sanoi tuohon vakavalla äänenpainolla: "Emme mekään Elsben kanssa mene milloinkaan ravintolaan."
— Mutta kun on tanssiaiset, sitten mennään! — arveli Elsbe.
— En koskaan, — tokaisi Jörn, — en ikipäivinäni.
— Se on oikein, — sanoi vanhus, myhähtäen. — Sitten et joudu vanhoilla päivilläsi pulaan: koroillasi elelet vaan rauhassa.