Samassa astui Fiete Krey tallin ovesta kirkkovaatteissaan, kirjava mytty kainalossa.
— Mistäkö lie saanutkaan! Sinulta ne on saatu! — Fiete ulisi kovasti. Ei ollut hänessä miehekkyyttä merkkiäkään, — Nyt minulla on matka kauas Hampuriin asti. Ja näin sitä täytyy mennä, hyvineni, päivineni. Enkä edes tiedä, missä se onkaan. Sinähän se aina kerroit Onnellisesta Hannusta ja kultalippaista ja harjantekijästä, "josta tuli kuningas."
Thiess oli astunut rattailta: "No, tule alas nyt Jörn, mitä sinä viivyttelet! Ja sinä, Elsbe. Tyynnyhän nyt, tyttöseni."
Mutta Elsbe riuhtasi itsensä irti vaan ja juoksi tielle Fiete Kreyn tykö, otti häntä käsivarresta ja kirkasi: "Hän ei saa lähteä, hän ei saa! Minä pidän hänestä niin, minä pidän hänestä niin!"
Mutta Fiete Krey työnsi häntä puoleen vaan ja mutisi itsekseen ja valitteli: "Vielä saatte nähdä… kerran minä palaan, ja silloin asetun tänne Uhlille. Perustan tänne suuren, höyrylläkäyvän harjasitomon." Hän pui nyrkkejänsä ilmassa, niin että hänen pieni vaatenyyttinsä liuskahti maahan, hän kumartui, otti sen ylös ja lähti tietä isänsä tupaan.
Älypää Wieten oli seisonut siinä ja lyönyt käsiänsä yhteen, sitte hänkin kääntyi ja lähti sisään, istui töihinsä ja oli aluksi hirmuisesti vihoissaan ja häpeissään. Niistä asioista oli hän aina puhunut ikäänkuin jostain toisesta salaperäisestä maailmasta, josta muilla ei ollut aavistustakaan, mutta jonne hän oli saanut heittää pienen silmäyksen, hän oli hiljaisina hetkinä puhellut niistä matalalla salamyhkäisellä äänellä lapsille, jotka kuuntelivat hämmästyneinä henki kurkussa. Hänestä olivat nuo muinaiset asiat asioita, joista kannatti toisillekin puhua, ja jotka täyttäisivät sydämet pelvolla ja väristyksellä, rakkaudella ja ilolla. Nyt oli tuo poika käsitellyt niitä, kuin mitäkin lapiota tai heinähaarukkaa ja huudellut niistä turuilla ja toreilla.
Hän antoi käsityönsä vaipua syliinsä ja jäi tuijottamaan eteensä pöytään; kun hän siinä liikkumatonna katseli eteensä, purjehti kuva kuvan jälkeen mieltänsä, ja kaikki ne kuvat kertoivat vaivan alaisuudesta ja nääntymyksestä ja kuolemasta niiden elämässä, jotka hän oli tuntenut, ja jokainen kuva oli toistaan alakuloisempi. Hän ajatteli Fiete Kreytä, joka nyt lähtisi maailmalle ilman johdattajaa, sekavine ajatuksineen. Hän katsahti ympärilleen tuvassa ja huomatessaan olevansa yksin, kätki hän kasvonsa käsiinsä ja itki hiljaisesti.
* * * * *
Kun päivä rupesi pimenemään, lähti Fiete Krey kotoansa, kainalossaan vaatenyytti, jossa oli hänen työpukunsa; hänen äitinsä seisoi takan ääressä ja itki. "Fiete", huusi hän hänelle jälkeen, "sinä olet vasta kuudentoista, älä lähde niin pitkälle matkalle." Hän ajatteli toisia Kreijejä, jotka olivat joutuneet niin kauas kotoa, etteivät enää olleet palanneetkaan, Ameriikkaan, ja jumala ties, minkänimisiin kaikkiin maihin. Hän oli käynyt koulunsa vanhan opettajan luona, joka kyllä oli ollut jommoisessakin nimessä kylänräätälinä, mutta jonka maine opettajana oli ollut vähän niin ja näin. Sitäpaitsi oli hän aina ollut hiukan kova- ja huonopäinen.
"Niinkauas kuin maailma riittää", vastasi Fiete Krey. "Koiraruoskalla löi se minua, senkin nylkyri." Hän purskahti äänekkääseen itkuun taas ja pui nyrkkiä tuolle vanhalle upealle talolle ja noille laajoille aitta- ja ulkohuonerakennuksille, joiden mahtavat olkikatot tummina ja vakaina näkyivät korkeiden poppelien ja saarnien varjossa.