Olisipa Klaus Uhl ollut näkemässä sitä itkua ja vihastusta, niin olisipa hän remahtanut äänekkääseen ja sydämen pohjasta tulevaan nauruun, olisi koristellut juttua hieman ja lisännyt omiaan ja sitte kertonut sitä kaikissa kapakoissa.
Jasper Krey oli myikin astunut ovelle: "Yhdentekevää, minne lähdet, kunhan vaan lähdet", puhui hän, "sitte et ainakaan maadu. Ja onhan sekin jo jotain, ettei maatumaan pääse. Eivätkä sinua liiat taminetaakatkaan paina: voit ojentaa kun niin on tarpeen, ja onhan sekin etu. Pidäppä nyt varasi että sinusta tulee jotakin. Jos joutavaksi heittäynet, niin eipä ole niin välttämätöntä, että palaat. Mutta satutko menestymään, niin käyppä joskus sitte katsomassa, kuinka mekin jaksamme."
Hän oli jo tiellä, niin että häntä tuskin näki hämärästä: "Oleppa varma siitä, että palaan, isä."
Kun hän taas kääntyi ja lähti käymään, seisoi Jörn Uhl tiellä:
"Thiess odottaa rattaineen tuolla kuusikossa", sanoi hän matalasti.
"Ota täksi yöksi Aulangolle."
He astuivat yhdessä mäkeä alas, kunnes vasemmalla tiestä näkyi vieremä, joka kasvoi kanervaa ja saraheinää ja jatkui vinosti kahden mäentyrmän välitse ylöspäin. Vieremä oli niin leveä ja syvä, että iso talonpoikaistalo hyvästi olisi saanut sijaa sen pohjalla ja mataloitui ja kapeni ylöspäin, kunnes se vallan hupeni kangasnummeen.
Fiete Krey asteli edellä ja oli vaiti, silloin tällöin nousi nyyhkytys kurkkuunsa, se puistatti koko hänen ruumistaan.
Noin puolikorkeudessa vieremää oli matalan kanervikon keskellä, kapean polun vierellä, joka johti ylös mäelle, pyöreä lampi, se ei ollut avarampi kuin vaununratas ja oli se laitojaan myöten täynnä raikasta vettä. Se lampi oli Kultahete. Joku lähteensuoni, joka näkymätönnä luikerteli ylhäältä, täytti sen aina uudelleen laitoja myöten, liika vesi juoksi hiljaa solisten pensaston juuritse alas. Veden kuvastuksessa näki pari kolme tähteä, jotka vilkkuivat taivaalla, muutama lehdetön oksa pisti pensaikosta yli partaan, niiden varjot näkyivät vedessä kuin vinottaiset terävät puikot, jotka varjelivat sisäänkäytävää. Tuuli puhalsi mereltäpäin ja häilytti pensaikkoa, jossa vielä riippui kuivia menneenvuotisia lehtiä. Kahisi ja äänteli alhaalla ja ylhäällä ja kummallakin puolella.
Fiete pysähti ja katseli mietteissään veteen. "Haluaisinpa tietää", sanoi hän nyyhkytystensä keskeltä "miltä siellä näyttää pohjalla, ja voiko ollenkaan tavoittaa pohjaa."
Jörn tahtoi vähän lohduttaa häntä ja sanoi rohkaisevasti: "Kuule, etköhän lähtisi joskus sinne Steinbergin nummelle, josta sinä aina olet puhunut? Sinähän kerrot, että siellä on kokonaisia kultakasoja, joukossa palasia kuin pienen lapsen pää."
Fiete Krey pudisti kiivaasti päätään: Nuo lapsenpäät oli hän itse keksinyt omassa päässään; hän oli itse koko lailla muokannut sitä peltoa, jota Wieten niin monena iltana oli lampun ääressä niin ahkerasti viljellyt, oli tehnyt sitä niin suurella keksinnän ilolla ja lämmöllä, ettei hän aina itsekään oikein osannut eroittaa, mitä Wieten oli kertonut ja mitä hän itse oli omasta päästään sepittänyt lisää. Mutta tämä ilta eroitti toden kuvitellusta: lapsenpäät nummella olivat sepitettyä. Mutta Kultahete oli totta.