Hän tuijotti veteen, sitte lähti hän verkkaan mäkeä ylös. Kun he olivat saapuneet kukkulalle, sanoi hän: "Lähde sinä kotiin nyt. Nyt jatkan minä yksin matkaani."

Jörn lähti kättä puristamatta ja sanaa sanomatta nummen poikitse.

Fiete Krey jäi seisomaan autiolle nummelle yksin. Kun Jörn katsahti taakseen, seisoi hän vielä kuin musta liikkumaton patsas näköpiirissä.

Hitaasti kääntyi Fiete Krey, ja palasi takaisin vieremään, laski vaatenyyttinsä maahan, veti takin yltään, laskeutui pitkäkseen ruohikkoon ja kuroitti kädellään veteen, niin syvälle kuin taisi. Niin rämpyili hän lampea ympäri, mutta ei löytänyt mitään. Silloin riisuutui hän kokonaan, otti kädellään muutamasta vahvasta oksasta, joka kasvoi hetteen partaalla ja laskeusi alastomana varovasti kylmään veteen ja tapaili pohjaa. Oli vettä rintaan asti hänelle. Hän koetteli jalallaan varovasti sinne tänne, mutta ei tuntunut mitään kovaa. Kaikki oli pehmeätä, santaa ja mädänneitä lehtiä. Hän sukelsi kolmasti veteen ja tunnusteli partaita, mutta nekin olivat vaan liukasta saviseinämää, joka kasvoi vesiruohoa.

Hän jätti koko etsimisen. Nousi ylös ja seisoi kappaleen aikaa, ennenkuin otti paitansa. Hän seisoi suorana ja liikkumatta. Ei hän tuntenut jäistä kylmyyttäkään, joka leikkasi häntä hienoin terävin piirtelyin. Hän seisoi vaan ja katseli veteen, joka sekin katseli häntä vastaan hiljaisin surullisin silmin, ikäänkuin säilyttäisi sekin surumielisenä salaisuuttaan.

* * * * *

Hämähäkin verkot lentelevät maita, ja kukkastentuoksu ja rikkaruohojen siemenet lentävät naapurin puutarhaan; joskus saattaa viisas tarkkaava silmä havaita suuren, ihanan ja peloittavan Kohtalon itsensä istumassa iäisellä kivellään ja pää käden varassa, otsa rypistettynä piirtelevän viivojaan hiekkaan, niitä mutkikkaita viivoja, joita me ihmislapset sitte saamme kulkea. Toisillakin kuin Fiete Kreyllä oli tänä huhtikuunyönä seikkailunsa.

Asui siihen aikaan kylässä eräs nuori neito, muutaman talollisen tytär. Hän oli kookas ja kaunis ja kaikki paikkakunnan nuoret miehet olivat ihastuneet häneen. Hän oli sentään aina kahdenteenkymmenenteen ikävuoteensa asti pysytellyt kylmänä kaikille, hän kävi harvoin tansseissa, ja jos hän joskus sattui niihin, tapahtui usein, että hän heti ensimmäisen tanssin jälkeen jätti salin katse pimeänä, valjasti hevosensa ja ajoi yksin yön läpi kotiin. Hänellä ei ollut ystävättäriäkään nuorten tyttöjen joukossa, tänä talvena oli hän sentään lyöttäynyt erään hiljaisen ja sievännäköisen naisen seuraan, joka äskennaineena oli miehensä kanssa asettunut kylään, ja odotteli ensimmäistä lastaan juuri. Tämän luona istui hän joskus hiljaiset hämyhetket, ja eräänä päivänä kysyi hän häneltä arasti, kuinka hän oli rohjennut ruveta jonkun miehen vaimoksi, ja niin kokonaan antautua hänelle omaksi. Kun ystävätär joutui hämilleen tällaisesta kysymyksestä, eikä kohta tietänyt, mitä vastata, kertoi hän kyynelesilmin, että hänkin oli rakastunut, mutta ett'ei hän vaan osaisi osoittaa sitä rakkauttaan. Hänestä tuntui niin mahdottomalta voittaa arkuuttaan, talokkaan tyttärenä ja mailla kasvaneena tiesi hän niin hyvin, mitä avioliitto sisälsi itsessään. Toinen koetteli lohduttaa häntä, puheli matalalla epävarmalla äänellä ja vakuutteli, että kunhan vaan rakkautta on, niin kyllä sitte kaikkeen muuhun tyytyy.

Mutta tästä keskustelustakin huolimatta ei hän mitenkään muuttunut käytöksessään. Hän itki ja suri yksinäisyydessä onnetonta luonnettaan, joka ei sallinut hänestä tulevan nunnaa eikä naista ja joka teki onnettomaksi sekä hänen lemmittynsä että hänen itsensäkin.

Joku aika senjälkeen, juuri nyt tänä huhtikuun iltana, oli taaskin tanssiaiset kaupungissa. Oli juuri ollut uusikuu. Hän oli monta päivää ollut huonolla tuulella. Mutta aivan tanssiaispäivänä tunsi hän itsensä taaskin ihan reippaaksi ja virkeäksi ja hän päätti kuin päättikin käyttää hyväkseen tätä hyvää, melkein iloista tuultaan ja lähteä tanssiaisiin. Hän teki varman päätöksen olla hyvin ystävällinen, hillitä vastenmielisyyttään tanssiin ja erittäinkin olla ystävällinen, kun lemmittynsä tanssisi hänen kanssaan.