Kun hän astui saliin, näki hän hänen kohta siellä kun hän seisoi ikkunassa. Hän näkyi odottaneen häntä, hänen silmänsä välähtivät ystävällisinä ja vilpittöminä häntä kohden. Hän oli varakasta talonpoikaissukua, niinkuin hän itsekin ja oli kuten hänkin luonteeltaan arka ja hieno. Tyttö oikein ilostui, kun hän näki hänen kauniina siellä ja päätti vielä vakaammin nyt kerrankin näyttää, kuinka sydämestään hän hänestä piti.
Mutta kun alettiin soittaa ja nuorukaiset lähtivät tyttöparvea kohden ja hän alasluoduin silmin paremmin tunsi kuin näki että hänenkin ystävänsä lähestyi, silloin maltti hän kyllä itsensä senverran, että lähti tanssimaan hänen kanssaan. Mutta kun hän tanssin välillä rupesi juttelemaan hänen kanssaan, oli tyttö kalpea ja hänen huulensa värähtelivät, hän katseli kylmänä ja ynseänä suoraan eteensä ja hänen nuoret kauniit kasvonsa olivat kuin jäästä. Kohta kun nuorukainen huomasi tämän, saatti hän hänet vaieten paikalleen, jonka tyttö sentään kohta jätti, lähteäkseen salista ja paikalla palatakseen kotiin.
Tiellä, rattaillaan yksin, yön ja suuren luonnon hiljaisuudessa pysyi hän aluksi yhtä korskana. Kummallakin puolella tietä jatkuivat matalat vallit, ja taampana lepäsi tasainen alakuloinen kangas: hän yksin siinä kulki korkeana. Hän istui suorana rattaillaan ja katseli kopeana ympärilleen ylpeänä siitä että hän yksin kaikista tytöistä oli niin arka ja siveä.
Siinä kun hän rattaillaan ajoi hiekkaista tietä äänettömästi läpi yön, kuuli hän jonkun linnun kaukaisuudessa valittavasti kutsuvan toveriaan. Hiljaa lähenevät rattaat olivat kai säikähdyttäneet sen syvästä unesta. Samassa kuului läheltä rohkaiseva piipitys. Aivan vierekkäin lentää räpyttivät ne poikki tien, samassa päästäen suloisen äänen.
Kun tyttö käänsi silmänsä lintuparista, havaitsi hän yht'äkkiä että ympärillä oli peloittavan autiota ja että ilma oli niin kolkon ja kaamean hämärää Yksinäisyyden tunto, josta hän juuri oli ylpeillyt, säikähdytti häntä nyt. Hän tunsi taaskin elävästi, että olisi paljon keveämpi olla samallainen, kuin kaikki siskonsakin, eikä kamppailla sitä vastaan, jota luonto milloin hymyilevänä, milloin vakavalla ja melkein uhkaavalla äänellä häneltäkin vaati. Siinä kun hän ajatteli ja ajatteli sitä, taipui hänen päänsä ja hän rupesi hiljaa itkemään. Mitä ylpeämpi hän äsken oli ollut, sitä syvempi oli hänen nöyrtymisensä nyt. Lemmittynsä kuva, jolta hän äskeisessä kopeamielisyydessään oli riistänyt kaiken, näkyi hänelle nyt taas niin hyvänä ja hienopiirteisenä. Jalo ryhdikkyys, joka ilmeni hänen koko olossaan ja hänen jokaisessa arvokkaassa liikkeessään, valtasi koko hänen sydämensä nyt, ja sydämensä pohjasta kaipasi hän häntä. Hän rupesi piinaamaan itseänsä, rypisti otsansa ja alkoi miettiä miten hänen oikein pitäisi menetellä että hän voittaisi arkuutensa häntä kohtaan, josta hän sentään sisimmässään niin piti. Hän keksi jos mitä merkillisiä suunnitelmia, joilla hän voisi ikäänkuin itse pettää itsensä. Viimein juolahti hänelle mieleen mennä odottamaan häntä hänen pihansa veräjälle kunnes hän aamuhämärässä palaisi. Talo sijaitsi kylliksi syrjässä, jotta voi tämmöistä suunnitella. Myöskin oli hänellä salainen toivo, että hänkin kohdakkoin oli lähtenyt kotomatkalle, sittekun hän itse oli jättänyt salin. Kun hän sitte tulisi — hänen oli tapana käydä jalan — nöyrtyisi hän ja puhuttelisi häntä, Hän pyytäisi anteeksi häneltä että hän oli niin arka, ja sanoisi hänelle, että hänestä hän sentään pitäisi kaikkein enimmän maailmassa. Semmoisia mietti hän ja ajoi tietään siinä vakaassa aikomuksessa että hän todellakin toteuttaisi päätöksensä.
Hän ei sentään vielä ennättänyt pitkällekään tietä, kun hän rupesi ajatuksissaan kuvailemaan asemaa, johon hän joutuisi, ja vanha uhka ja vastahakoisuus rupesi taas nostamaan päätään. Turhaan koetti hän vastustaa sitä ja oli jo aivan takertua siihen taaskin. Jo olivat kauniit silmänsä lakanneet loistamasta: silloin saapui hän sille kohdalle tietä, josta näkee syrjälle alas vieremään, jonka puolivälissä, noin parikymmentä askelta syrjässä tieltä, Kultahete välkkyy kanervikkonsa keskellä, ja loi sattumalta katseensa sinne alas. Silloin näki hän laakson puolihämärässä valkean ihmisvartalon seisovan välkkyvän pyöreän vedenkalvon edessä ja liikkumatonna tuijottavan siihen. Hän säikähti kovasti, tempasi hevosta suitsista ja aikoi saada sen juoksemaan tavallisella matalaäänisellä hoputushuudahduksellaan, mutta hän oli niin säikähtynyt, ett'ei lähtenytkään ääntä kurkustaan, ja hevonen, joka ymmärsi suitsista nykäyksen käskyksi seisahtua, pysähti yhtä liikkumattomaksi kuin poika siellä veden peilin edessä tai kuin raskaasti hengittävä tyttö rattailla siinä.
Silloin heräsi tytössä ikäänkuin sisällisenä valaistuksena kirkas ja rohkea ajatus, että tämä näky ei mahtanutkaan tulla sattumalta hänelle, vaan että se oli sallittu, jotta hänkin paranisi terveeksi ja luonnolliseksi. Hän katseli vartaloa, siinä kun se näkyi nuolena ja jalona ja uljaana, hän katseli kuinka se yleni vapaana ja voimakkaana, ensin polviin, siitä vyötäisiä nuoreen norjaan voimaan, sitte voimakkaana ja joustavana ja ikäänkuin riemussa ylös rintaan viimein aina päähän asti, joka oli taipuneena. Siinä kun hän katseli, silmänräpäyksen vaan, tunsi hän äkkiä sielunsa syvyydessä, siellä missä kaikki on paljasta puhdasta totuutta ja jossa Jumala ja luonto vielä asuvat rinnatusten toistensa kanssa, että nuorukainen, jota hän ajatteli oli hänen ainoa oikea toverinsa, jonka kanssa eläen kumpikin toiselleen antaen ja toiseltaan ottaen voisi täydentää omaa epätäydellistä ja epävalmista oloansa. Hänen jäseniinsä virtasi ihana ilo, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä niin ettei hän nähnyt mitään enää. Sitä hänen täytyi nauraa, niin että helkähti hiljaa. Hevonen lähti liikkeelle, ja poika lammen ääressä kavahti ajatuksistaan. Mutta olipa kuullut naurun eräs toinenkin, joka oli astellut rattaitten takana, ja käynyt pää kumarassa, hän kun oli ollut raskaissa ja surullisissa aatoksissa.
Hän kuuli naurun ja tunsi sen kohta. Hän kiirehti askeleitaan ja seisoi kohta rattaitten vierellä. "Sinäpä hitaasti ajat", alkoi hän.
Tyttö naurahti taaskin hiukan ja vastasi leikkiä laskien: "Ajoin hitaasti, että saavuttaisit minun. Sinunhan piti vielä ottaa päällystakki yllesi."
Nuorukainen ei sitä sen tarkemmin kuunnellut. Arveli vaan, että hän salista lähtiessään oli vielä huomannut, että hänkin oli kohta noussut ottamaan päällystakkiaan. Mutta sen hän kuuli äänestä, että nyt oli vihdoinkin hänenkin hetkensä tullut ja hän riemuitsi, koko sydämensä oli ilona.