Hän laski kätensä rattaan nojalle ja asteli rinnalla siinä. "Mutta miksi lähdit niin aikaiseen?" kysyi hän.
"No, koetappas arvata, miksi läksin?" vastasi tyttö.
"Tietystipä, että tapaisimme täällä."
"Niinkö?" puhui neito. "Olet sinä näppärä arvaamaan, ei sinun enään tarvitse siellä vieressä käydä. Tule tänne rattaille."
Hän pysäytti hevosen ja nuorukainen aukasi vaunupeitteen. Mutta ennenkuin hän hypähti rattaille tuumi hän olevan viisasta osoittaa vähän ylpeyttä. Nyt juuri, arveli hän, olisi paikallaan näyttää sitä, ettei tytön ylpeyttä jälkeenpäin kiusaisi ajatus, että hänen ihailijansa oli ollut niin raukka, että oli jättänyt hänen niin monta kertaa osoittamansa kylmäkiskoisuuden ihan kostamatta. Sentähden sanoikin hän tyynesti ja levollisesti, ikäänkuin vallan luonnollisena asiana: "Mutta sitä naamaa en minä enää halua nähdä, jota äsken salissa minulle näytit. Jos lupaat olla taipuvainen, sitte lähden kanssasi."
Neito nyökäytti päätään vaan ja hymyili: "Tule tänne nyt vaan, sinulla on oleva niin hyvä täällä, kuin koskaan olet ansainnut." Hän laski kätensä nuorukaisen olkapäälle.
Silloin nousi nuorukainen rattaille ja otti sanaa sanomatta suitset tytön kädestä. Hän mukautui tähän, nojautui taaksepäin ja sanoi: "aja verkkaan nyt!"
"Miksi niin?"
"Niin viisas olet, etkä sitä ymmärrä?"
"Ymmärrän kyllä", vastasi nuorukainen, "että matkamme kestäisi kauemmin."