Samassa laski hän käsivartensa tytön vyötäisille ja suuteli häntä sydämellisesti, ja siitä hetkestä asti sai hän hänestä hyvän vaimon. Hän piti ohjakset; ja tyttö lausui toivonsa, milloin piti ajaa hitaampaa milloin kovempaa.
* * * * *
Poikanen lammella oli kiireimmän kautta heittänyt vaatteet ylleen ja lähtenyt juosta livistämään mäelle, jolta rattaat nuorine onnellisine istujoineen juuri olivat hävinneet. Hän katsahti kerran vielä taakseen kylää kohden. Lakea dyyni, jota hänen esi-isänsä olivat muokkailleet ja asustelleet, näkyi heikosti valaistuna siellä. Hän ei siitä sen enempää sentään välittänyt, lähti vaan suoraan kankaan poikki kahta tammea kohden, jotka seisoivat mataloina ja leveälatvaisina tienristeyksessä. Toisen alla niistä seisoi Trina Kühl ja odotteli häntä, vaatenyytti kainalossa, niinkuin hänelläkin ja pukeuneena rippikoulupukuunsa, joka jo oli liika lyhyt hänelle. "Missä sinä olet viipynyt?" kysyi hän.
Hän ei vastannut, vaan kysyi suoraa päätä: "Aiotko sinä oikein totta lähteä mukaan?"
"Aion oikein", vastasi hän, "miks'en sitte? Klaus Uhl on köyhäinhoitolaitoksen esimies ja pidättää palkkani omaan taskuunsa tai antaa hän sen kunnankassaan, koska olen saanut kasvatukseni köyhäinhuoneessa; sitäpaitsi vaativat he minulta vielä, että minun lisäksi tulisi olla kiitollinen heille. Jos sinä vaan otat minut mukaasi, lähden kuin lähdenkin ja hankin itselleni paikan Hampurissa. Mutt' en tiedä, minnepäin se on. Mutta minun täytyy sitoa nyyttini paremmin." Hän laskeusi polvilleen, aukasi nyyttinsä ja järjesti huolellisesti yhteen työpukunsa, kolme paitaa, kolme paria sukkia ja nahkatohvelit. Sitte lähtivät he rinnakkain astumaan mäkeä. Tuuli puhalsi takaapäin, kuivia tammenlehtiä ja hiekkaa lenteli heidän ympärillään ja takanaan.
Kun he toiselta puolelta astuivat mäkeä alas, seisoivat siellä, tuulen suojassa, Thiess Thissenin rattaat, Hevoset pureskelivat, päät alhaalla, ränget korvilla ruohoa tienviereltä, Thiess Thiessen istui kumartuneena korkeassa ja mukavassa vaunutuolissaan ja veti unia. "Thiess", huudahti Fiete Krey, "herääppä jo! Trine Kühl on tässä myöskin ja lähtee mukaan. Älä viitsi, ei tämä puhumisesta parane. Nyt me lähdemme ensiksi Hampuriin nyt, saa sitte nähdä mikä sitte eteen tulee."
* * * * *
Muutama päivä pääsiäisen jälkeen, kun koulut taas alkoivat työnsä, sanoi Henrik Uhl, josta isänsä piti enimmän, hän kun oli loisteliain pojista: "Kuule, poikapa, Jörn, sepä merkillisiä jaarittelee nyt: luulen, ett'ei se ai'o kouluun enää, se aikoo jäädä kotiin. Mutta eihän käy päinsä, että hänkin rupeaa maanviljelijäksi, mistä ihmeestä sinä lopulta voit kaikille talot toimittaa? Sinun pitää välttämättä puhua hänen kanssaan joku sana." Kun isä sitte kutsui hänen puheilleen ja kysyi sitä, vastasi Jörn, että hän aikoo jäädä kotiin ja ruveta tekemään työtä. Isä torui häntä ja löi lopulta häntä piiskallakin, mutta hän pysyi yhä vaan asiassaan. Mitään perusteita hän ei sanonut päätökseensä.
Mutta illalla, kun hän jo huoneessaan, jossa hän nyt, kun Fiete Krey oli lähtenyt pois, asui yksin, oli mennyt levolle, tuli Älypää Wieten sisään häntä lohduttamaan ja pyysi että hän toki hänelle kertoisi, mikä oli saanut hänen muuttamaan aikeensa, olihan hän sentään ennen niin hartaasti halunut jotain oppiakin. Ensin ei Wieten ollut saada sanaakaan hänestä, niin kuumasti ja tulisesti hän itki. Mutta sitte tuli sysäyksittäin esiin, mitä hän oli aavistanutkin: ei olisi tällä viikollakaan ollut ketään, joka olisi hoitanut varsoja, joll'ei hän itse olisi sitä tehnyt. Jollei hän silloin tällöin käväisisi tallissa, saisi isäntärenki hevoset kaikki ihan villeiksi ja turmelisi ne lopulta kokonaan potkuillaan. Ruskea valakkakin oli jo saanut haavan polveensa. Ei Fiete Kreykään aina ollut varsin tarkka, mutta nyt kun hänkin oli poissa, ja jos hän nyt vielä itse lähtisi, niin sitte tulisi kamalaa kerrassaan.
Kun Wieten sitte koetteli lohdutella häntä, silitteli hänen karheata tukkaansa ja puheli: "Nythän on kaikki hyvin taas, älä nyt enää itke, pieneni", silloin tuli itku taas väkivaltaisempana ja hän puheli särkyneellä äänellä: "luuletko sinä sitte… että minä teen mielelläni näin?… Nyt en minä enään saa mitään oppia. En saa enää koskaan ottaa kirjaa käteeni. Nyt jään minä yhtä tuhmaksi, kuin kaikki toisetkin."