Kun isä sitte oli lähtenyt, rupesi Hannu: "Kuuleppa sinä, minulla on omat tuumani päästäkseni Uhlin isännäksi. Et sinä kumminkaan naisista välitä, ja jäät elämäsi ajaksi yksivaljakoksi, nurkassa kyyröttäjäksi ja työmyyräksi. Jää sinä tänne taloon minun luokseni! Pidän sinua niin hyvästi kuin vaan haluat, ja hoidan, kun olet raatanut itsesi jäykkäjäseniseksi."
Mutta Heikki sanoi lyhyesti: "Mepä pidämme ensi vuonna yhtä renkiä vähemmän ja juomme palkan."
Iltasin istuivat Jörn ja Elsbe Wietenin kanssa tuvassa. Wieten oli viime vuosina käynyt hiljaisemmaksi ja alakuloisemmaksi, varsinkin siitä saakka, kun Fiete Krey oli heittänyt syytöksensä häntä vastaan silloin pihalla. Hänellä oli semmoinen kummallinen muisti ja niin vahva mielikuvitus, että kaikki tapaukset, jotka hän elämänsä kuluessa koskaan oli nähnyt tai joista hän oli kuullut, olivat elävinä läsnä hänelle aina yhtä selvinä ja kalpenemattomina kuvina. Aikaisemmin, nuoruudessaan oli nuoruuden hilpeämielisyys auttanut häntä, niin että hän voi kuvista, jotka olivat hänen ympärillään, ottaa esiin ainoastaan kirkkaat ja ystävälliset ja jättää synkeät ja surulliset syrjään. Mutta vähitellen vanhetessa, tunkivat synkeämmät esiin. Hän saattoi pitkiksi hetkiksi, siinä kun hääräili askareissaan jäädä istumaan ihan liikkumattomana ja tuijottaa eteensä hiljaisin, surullisin kasvoin. Semmoisina hetkinä kulkivat menneet päivät kuva kuvalta hänen sieluansa, hän näki milloin raskaan, painavan teon, joka yhdessä ainoassa päivässä musersi kokonaisen perheen onnen, milloin taas vaikean surun, joka vuodet vuosien jälkeen hiipi ja jäyti huoneessa, milloin näki hän armaat, puhtaat silmät, joista kyynelet viljavina valuivat, milloin taas kovat leppymättömät kasvot, joilla vihan tuli leimui. Niin kulki kuva kuvan jälkeen sieluansa ja hän näki ne tahtomattaankin. Sittemmin, kun hän oli hyvin vanha jo ja hän sai rauhassa asua hiljaisessa Aulankotalossa, kalpenivat kuvat ja hän sai taas levon.
Jörn istua uurotti nyt illat ajatuksetonna ja sanatonna, oli lävitse väsynyt raskaasta työstä, ei virkannut sanaakaan ja lähti aikaiseen levolle.
He olivat ikävää seuraa pienelle vilkkaalle Elsbelle, jossa päivä päivältä heräsi yhä tulisempana, selvempänä ja voimakkaampana ajatus, jonka hän jo lapsena oli lausunut: Minun täytyy saada pitää jostakin.
Vanhemmat veljet olivat kutsuneet etuhuoneihin seuran ystäviä. Muutamia iloisia tyttöjä oli seurannut mukana. Joka kerta kun väliköltä käsin kuului tänne asti, jossa nämä kolme äänettöminä istuivat, melua tai hillittyä tytön naurua, kohotti tyttönen joka kerta kaunista tummakiharaista päätään, jonka nuorekkaat kasvot vielä olivat niin hentopiirteiset ja lapsekkaat, ja tähysteli levottomana ovea kohden. Silloin muutti Jörn meluavasti asentoa, tai sanoi hän jotakin, kääntääkseen tytön huomion ovesta. Mutta hän nousi levottomana ylös ja meni milloin ikkunalle milloin ovelle. Joskus aukasi hän ovenkin ja katseli ulos. Silloin kuului kaksi levotonta ääntä pöydältä käsin: "Elsbe, älä lähde! Sulje ovi, Elsbe!" Painunein päin palasi hän silloin aina pöydän ääreen ja ajatteli: "Olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen, olisinpa minäkin kerran täysi-ikäinen!"
Sunnuntai edelläpuolenpäivät hääräili Jörn tallissa tai käväsi tuvassa katsomassa, missä sisarensa oli. Vasta illalla, kun sisar oli lähtenyt jonkun yhtaikaisen ystävättärensä luo, oli hän kolme, neljä tuntia vapaa. Silloin istui hän joko yksikseen huoneessa, tai istui hän toisella puolen tietä Jasper Kreyn matalan katon alla.
Jörn Uhl! Kuka on niinä päivinä, jolloin ihmisen mieli on pehmeä niinkuin vaha, kuka on niinä päivinä ollut sinun muodostajasi? Kuka oli johdattajasi niinä päivinä, jolloin vanhemmat eivät enää voi meitä ohjata, jolloin toisetkaan eivät tartu ohjaksiin, jotka laahaavat jäljissämme, ja jolloin me nelistämme eteenpäin tietä, joka vie elämän markkinoille, sille torille, jolla kohtalo niin vakavana on astuva eteemme ja kysyvä meiltä: "minkä arvoinen olet?" Sillä niinhän on elämässä: aina kaikissa elämäntiloissamme on meillä varmat johtajamme ja neuvojamme, vanhempamme, koulumme ja lakimme, kokemuksemme, vaimomme, huolemme ja vaivamme; mutta niinä vuosina juuri, jolloin kevätmyrsky kevätmyrskyn jälkeen riehuu nuoren varttumattomuutemme ylitse, niinä vuosina juuri olemme hoivatta ja neuvotta. Hei, kuinka silloin rasahteli! Ja kuinka lehdet lentelivät! Siitä on meillä jälkeenpäin arvet sielussamme ja lehvistömme riivitty.
Vanha Dreyer oli Jörn Uhlin opettaja kaikissa käytöllisyyteen kuuluvissa asioissa, mutta Jasper Kreypä taas on ollut hänen ohjaajansa elämänviisauden avaroilla, poluttomilla taipaleilla. Klaus Uhl istuskeli ravintoloissa ja jutteli kaiken maailman asioista ja tiesi ja tunsi kaiken. Mutta hänen poikansapa täytyi käydä pienen kummallisen Jasper Kreyn tykönä ja hänen matalan olkikattonsa alla oppia itsenäistä mietiskelyä, sieltä hän nouti ensimmäiset elämänviisautensa. Näiden hetkien merkitys oli sitä suurempi kun tässä mies ja nuorukainen kumpikin pitivät toisiansa melkein tasavertaisina ja sentähden saattoi syntyä todellisia varsinaisia väittelyitä heidän kesken. Missä olemme saaneet enimmän oppimme? Koulupenkilläkö? Vai luentosaleissa? Vai professorien luona? Olemme oppineet enimmän, kun olemme menneet ulos vapauteen ja yrittäneet omin siivin lentää, niin hyvin tai huonosti kuin se sitte kävikin.
Jasper Kreyllä, kuten kaikilla Kreijeillä, oli entisyytensä. Nuorena oli hän, niihin aikoihin, kun kansa välttämättä vaati osallisuutta hallitukseen, ollut Yläsaksassa. Eipä ollut Wentorffin Jasper Kreyn onnistunut pysytellä osaaottamattomana katselijana siinä. Eipä onnistu ylialaan kellekään Kreylle koskaan pysyä puolueettomana. Niinpä oli hän palannutkin jonkun ajan kuluttua Wentorffiin takaisin, jonkun verran kuumenneena, jonkun verran hengästyneenä, jonkun verran nolona, lyhyesti, ikäänkuin se, joka on heitetty tanssisalista ulos, ja joka sitte katsahtaa kerran ympärilleen ja lähtee edelleen, tekeytyen ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.