Jos hän olisi jäänyt naimattomaksi, tai edes jonkun verran vitkastellut siihen menemisellä, olisi hän kai uudelleen lähtenyt maailmalle, ja olisi arvatenkin taitavuudellaan jotakin toimittanut, olisipa ehkä saanut omaisuuttakin kokoon, nyt hän sen sijaan nolon kotiinpaluunsa painostamana vielä meni naimisiin, ja sattui jonkinlaisessa epäselvässä halussa saada suitset päällensä, valitsemaan erään varsin yksinkertaisilla hengenlahjoilla varustetun tytön, joka lisäksi oli niin pikiintynyt Sankt Marieniin, että sai koti-ikävän kohta, kun kototalon savupiiput katosivat näkyvistä. Tuli lapsia, tuli sairautta, tulivat jokapäiväiset huolet. Hän oli nyt päivätyöläisenä Uhlilla ja tiesi jo sitten kauan, ett'ei hän muuksi tulekkaan. Talvisena, työttömänä aikana teki hän luutia, harjoja ja hevos-sukia, ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin.
Mutta välistä puhkesi vanha levottomuus ilmi. Joka lastenjuhlana, silloin aamun lähetessä aina, kun hän oli ruvennut puhumaan totuuksia naapurilleen Klaus Uhlille ja ennustanut hänelle puutetta ja kuolemaa, silloin rupesi hän laulamaan sitä samaa vanhaa laulua, jota hän muinoin joskus oli laulanut Frankfurtin kaduilla ja myöhempinä vuosinaan, kun tulivat valtiopäivämiesvaalit, kävi hän niiden aikana aina kuudessa tai kahdeksassa perheessä, jotka olivat valtiollisesti kypsymättömiä tai väliäpitämättömiä, ja neuvoi ja teroitti mieliä.
Ulkonaisesti oli hän ihan kuin toisetkin, mutta sisällään oli hänellä yhä entiset kirjavat ajatuksensa. Kun nämä ajatukset olivat sangen vahvassa ristiriidassa vaatimattoman suruisan todellisuuden kanssa, joutui hän asemaan, josta hänen piti vapautua joko siten että hän katsoi maailman menoa katkeroituneena ja teki karvaaksi oman ja omaistensa elämän, tai että hän hyväntahtoisella hymyilevällä pilanteolla laski leikiksi omat vikansa ja ajoi toistenkin peltojen ohitse näyttäen kullekin viljelijälle, kuinka nurinkurisesti hän talouttaan hoiti.
Hänen talonsa seinämällä istuivat he monta sunnuntai-iltapuolta ja puhelivat maailman menosta. Kreyn vaimo istui sisällä tuvan avonaisessa ikkunassa, lapset palasivat leikeiltään Ringelshörnillä ja menivät hiljaa levolle. Vanhin niistä, August, joka kangerti puheessaan, ja jolla koulussa oli huono menestys, istui ovella lavitsalla, kasa hienoja, valkoisia lastuja ympärillään ja veisteli näperteli pyykinpitimiä ja makkaratikkuja, joita hän sitten myi omaan laskuunsa. Hän oli lahjoiltaan yksinkertainen kuin äitinsä, eikä välittänyt kuulla mitä isänsä jutteli Jörn Uhlin kanssa. Hän ei ripillepäästyään enää koskaan käynyt kirkossa, ei hän senjälkeen ollut aukaissut yhtään kirjaakaan tai sanomalehteä. Niinpä eli hän henkisesti yksin siitä, minkä hän oli esi-isiltään perinyt, ja siitä, mitä sattui kuulemaan ja näkemään kauppamatkoillaan. Niinpä hän käyttäen säästeliäästi niukkoja hengenlahjojaan ja tarkistaen huomionsa ainoastaan siihen, mikä oli hänen näköpiirissään, ja mikä tapahtui parin penikulman piirissä ympärillä, ja jättäen ajatuksistaan kaiken, joka oli sen ulkopuolella: uskonnon, politiikan, päivän uutiset, vähitellen sai silmänsä sangen teräviksi huomaamaan sen, joka oli eduksi hänen vaatimattomille olosuhteilleen, ja elätti hän myöhemmin itsensä ja perheensä hyvästi ja meni, muuttumatta huonoksi tai pahatapaiseksi monen entisen koulutoverinsa ohitse, joka kyllä oli oppinut paljon enemmän kuin hän, mutta joka hajoitti harrastuksensa sillä että huolehti jokaisesta uutisesta, jonka sanomalehdissä luki tai kylällä kuuli.
"Jörn", sanoi Jasper Krey, "mitä sanotaan Vanhassa Testamentissa? Sinä et tietysti tiedä sitä. Te Uhlit ette tiedä sitä. Siellä sanotaan, että joka viideskymmenes vuosi on kaikki omaisuus jaettava uudestaan. Te Uhlit olette jo aivan liika kauan maillanne; nyt pitäisi meidän Kreijienkin kerran saada rehennellä teidän leveillä, lihavilla vainioillanne. Minäpä sanon sinulle: me menestyisimme paljoa paremmin teidän kartanoissanne, kuin te meidän hiekkatilkuillamme. Haluaisinpa kerran nähdä teitä, Jörn, isäntinä meidän hiekkapelloillamme! Kuvitteleppas vaan omaa isääsi esimerkiksi koiravaljakollaan kauppamatkalla. Kuuleppa, Jörn! Hän tulisi tyköni taloon. Kumartelisi, kiertelisi itseään sinne, kiertelisi tänne: 'Herra Krey, herra Krey!' Silloin katselisin minä häntä näin'ikään ylhäältä alas ja sanoisin: Ei minulla ole semmoisiin aikaa nyt, Uhl! Menkää emännän puheille!"
Vaimonsa huusi ikkunasta: "No, älä nyt höperöitse, Jasper."
"Jätä nyt, Trina! — Kuuleppa, Jörn, jos avaat suusi länsituulta vastaan ja ahmit sitä itseesi niin paljo kuin tarvitset, silloin ei tule kukaan ja tiuskase sinulle: 'Kuule, älä sinä! Se on minun tuultani!' Mutta jos sinä menet jonnekin ja rupeat otsasi hiessä kuokallasi vääntämään maata niin paljo kuin tarvitset saadaksesi itsesi ja lapsesi ravituiksi, niin kohta on siinä joku sanomassa: 'Älä koske. Se on minun maatani!' Jörn, ihmisen keuhkot ja vatsa, niille on Jumala antanut oikeuden tulla ravituiksi. Jos sinulla on ravinto ja vaatteet, niin tyydy siihen. Jos joku viisaudellaan ja ahkeruudellaan saavuttaa enemmän kuin mitä tarvitsee ravinnokseen ja vaatetuksekseen, niin olkoon se hänelle sallittu."
"Niinpä niin", vastasi Jörn, "sitä en minä pysty ajattelemaan selväksi."
"Etkö? Ja sinulla sentään on semmoinen pitkä mietiskelijän nenä. Vai eikö ole maata kylliksi, tai eikö hallituksella ole valtaa? Kuinka paljon on Schleswig-Holsteinissa maata, jota viljellään huonosti. Maa tuottaisi kahtavertaa runsaammin, jos se olisi työntekijän käsissä."
"Ethän voi luulla", tuumi Jörn, "että kaikki työntekijät olisivat ahkeroita ja säästäviä ja raittiita. Oletko unohtanut, kuinka sinulle itsellesi kävi 1,200 markkasi kanssa?"