"Oh, älä nyt semmoisista muinaisista!"
"Minä!" sanoi Jörn ja löi pitkällä kädellään polveensa. "Jos minä tänäpäivänä, vaikka olenkin vasta seitsemäntoista vanha, saisin 10,000 markkaa, niin luuletko sinä että tuhlaisin siitä turhuuteen yhtään ainoatakaan markkaa?"
"Vaiti nyt", vastasi Jasper Krey, "puhutaan jostain muusta."
Silloin kuului tuvasta, vuoteelta käsin kova, muriseva ääni, ikäänkuin illalla hiljalleen heräävä ukkonen. Kohta jälkeen näkyi Trina Krey yönutussa ikkunassa. "Kerronpa nyt kerrankin sinulle juurtajaksain koko jutun, Jörn."
"No, kuunteleppa sitä!" sanoi Jasper Krey ja nyökäytti päätään Jörn
Uhlille.
"Me saimme siis aivan oikein periä 1,200 markkaa täti Stinen jälkeen, joka oli kuollut. Hänen sisarensa, vanha Trina, elää vielä. Me noudimme rahat itse virastosta, muistan sen vielä, niinkuin olisi kaikki eilispäivänä tapahtunut, hän tuossa sitoi kaikki ne koreat kultarahat yhteen nenäliinaan. Gutendorffissa istuuduimme me nummelle ja laskimme rahat uudelleen, sillä kun virastossa oli rahat meille laskettu, oli silmiämme vielä huikaissut.
"Niin noh, ensin pysyi hän kylläkin järkevänä. Mutta muutaman päivän perästä huomasin minä ettei hänellä ollut ruokahalua yhtään enää, sitäpaitsi tuli hän keskellä päivää kotia työstään, avoi lippaan ja rupesi laskemaan rahoja. Öisin ei hän saanut unta.
"Niin meni kahdeksan päivää, ja tila muuttui pahemmaksi vaan. Hän istui tunnittain ylhäällä vuoteessaan, lopuksi nousi hän ylös ja meni istumaan lippaan ääreen. Minä nukahdin silloin taas. Kun aamu rupesi valkenemaan, ja minä taas aukasin silmäni, silloin istui hän, sanon minä, istui puolipukeuneena lippaan edessä, polviensa välissä iso hakkuukirves.
"No niin ja, arvaat että minä säikähdin hyvänpäiväisesti. Minä rupesin pelkäämään, että hän menisi vallan sekaisin ja sain houkutelluksi hänet viemään rahat säästöpankkiin. Silloinhan ei hänen enää tarvitsisi pelätä mitään, siellähän oli rautaiset rahakirstut, joissa olisi seitsemättoistat lukot ja mitä kaikkea puhelin. Ensin hän ei millään muotoa tahtonut suostua, mutta lopulta vei hän ne sinne, ja sai sijaan semmoisen pienen keltaisen kirjan.
"Mutta silloinpas kaikki hulluksi muuttui! Mitä kaikkea minun täytyi kokea siltä, Jörn! Hän luki uudestaan ja uudestaan kirjan lävitse ja väitti että toinen lause sylkee toistaan päin silmiä siinä. Näkyi selvästi että kaikki olisi sulaa petosta, ja muutoinkin, jos olisi kaikki niinkuin olla pitäisi, niin pitäishän toki kirjankin olla ainakin yhtä paksun kuin virsikirjan, eikä tuommoisen ohutkinttuisen nälkäkurjen. Viimein, yhtenä yönä, kun hän oli noussut ylös hakemaan kirjaa, eikä kohta löytänyt sitä, karkasi hän minun kimppuuni ja sanoi että minä olin varastanut sen. Silloin sanoin minä hänelle: mene noutamaan rahat takaisin. Sen teki hän kohta.