"Ja nyt, Jörn, mitä luulet nyt tulleen? Juotiin, Jörn! Pelattiin, kirkuttiin, riideltiin minun kanssani, Uhlin kanssa, lasten tähden opettaja Peters'in kanssa, kotona kuin markkinat. Muistatko vielä kuinka seisoit Uhlilla lantatunkiolla ja hosuit ympärillesi tarikolla ja huusit yhtäpäätä: 'Minä olen Jasper Krey Wentorffista!' Yksikään ihminen ei ollut sormellakaan kajonnut sinuun. Ja muistatko vielä, kuinka palasit kaupungista selässäsi kirstullinen viinipulloja ja aijoit ruveta pitämään valtiollisia kokouksia. Me ja viina! Ja politiikka! Ja muistatko vielä, kuinka seisoit tuolla ja löit kukkaroasi veräjän tolppaan ja kirkuit: 'Jasper Kreyllä on rahaa!' Olipa sekin vuosi, Jörn! Tuskassa ja pelossa istuin joka päivän. Jälkeenpäin, kun rahat oli juotu, eikä hänellä enää ollut mitään huolta niistä ja tiesi että hänen taas täytyi tehdä työtä, sitte meni taas kaikki mukiin hänen kanssaan: hän huolehti taas niinkuin toisetkin vaimonsa ja lastensa puolesta. Fiete oli silloin viisvuotias, Jörn. Ah, Jörn, missä ollee Fiete nyt tällä haavaa!"
Hän sulki ikkunan.
"Loisinpa vetoa", tuumi Jasper Krey, "jos joku tarjoisi hänelle: tässä on 1,200 markkaa ja tässä juttu niistä 1,200 markasta, niin valitsisi hän jutun. Minä ylpeilen toisinaan hiukan, Jörn, enkä erittäinkään aseta Trina Kreyn henkisiä lahjoja varsin korkealle. Mutta kun muistan tämän jutun, ja varsinkin, kun hän joskus itse kertoo sen minulle taaskin, silloin tunnen itseni jotakuinkin vaatimattomaksi. Ne rahat tulivat liika odottamatta. Sitä oli sitäpaitsi liika paljon: 1,200 markkaa. En ollut valmistautunut semmoiseen. Mutta kun toinen täti kuolee, hän, joka lähenee kahdeksaakymmentä, silloin saat nähdä, kuinka hyvästi osaan rahoja käsitellä."
"Turhia", sanoi Jörn, "tulet taaskin ahdistukseen, ja päästäksesi siitä, juot rahat."
"Mitäh?" kysäsi Jasper Krey ja katsahti vierustoveriinsa pitkään ja moittivasti. "Tottahan sitä joskus järkiinsä myöskin tullaan!"
"Hjaah, moni kyllä", virkkoi Jörn, "mutta eivät läheskään kaikki." Hän katsahti raskaissa ajatuksissa Uhlia kohden, joka näkyi toisella puolen tietä saarniensa ja poppeliensa varjossa.
Niin juttelivat he monta iltaa. Ikäänkuin epäkokoinen koirapari, joka yhdessä käy kentän yli. Jasper Krey aina edellä, nokka joka taholle, koira iloisesti haukkuen, Jörn Uhl takana, muristen, väliä hänkin hiukan haukahtaen, mutta aina varovana, epäluuloisesti tarkkaavana ja tähystelevänä, toinen kun oli semmoinen varomaton ärhäniska. Varovaksi ja arvelevaksi on Jörn Uhl jäänytkin koko elämäkseen.
Sitte hämärtäessä tuli isäntärenki molempien tyttöjen kanssa tietä. Isäntärengillä — hän oli sama Harke Siem, josta sittemmin tuli radanvartija, ja joka esti junaonnettomuuden Hampurin lähellä sillä että juoksi palavassa takissa junaa vastaan ja sai sen siten seisahtumaan särkyneen radan kohdan eteen — tällä Harke Siemillä oli harmoniikka kainalossa, ja sai hänkin sijaa penkillä, vaikkei siinä enää ollutkaan tilaa vapaasti liikuttaa käsiään. Tytöt istuivat tien vierelle viheriään ruohostoon. Harke Siem soitti ja liikutti siinä silmät puoliummessa soiton mukaan niin raskaasti päätään, ja näytti niin saamattomalta, ettei hänestä olisi uskonut mihinkään ripeään tekoon.
Sitte rupesivat he puhelemaan naapurin vainioista ja naapurin tyttärestä. Senjälkeen koulunopettajasta ja kirkkoherrasta, sitte Hampurista ja kuninkaasta, lopuksi kuolemasta.
Kuu näkyi poppelin latvojen ylitse ja lumikko juosta livisti tien poikki.